Alatalon salissa
Maailman johtajilla ei ole tapana historiaa mielestään tehdessään tavata kulmakuppilassa. Useimmiten halutaan uusi saavutus ikään kuin kietoa jo tapahtuneen historian kääreeseen.
Ensimmäisen maailmansodan rauhaa ei sattumalta solmittu Pariisin Versaillesin palatsin peilisalissa. Historiaa yritettiin myös tehdä Wienin Schönbrunnin linnan Suuressa salissa 47 vuotta sitten. Olihan sielläkin siis käytävä.
”Metsästysmajaksi” aikoinaan perustettu Schönbrunn on jo kasvanut laajenevaan kaupunkiin kiinni. Minne keisarit ja muu hoviväki matkustivat hevosilla ja rattailla pääsee nyt hetkessä metrolla. Sitä ei arvannut vajaa kolmesataa vuotta sitten Itävalta-Unkaria hallinnut Maria Theresia, joka antoi arkkitehtinsa Nicolaus Pacassin uusia ja rakentaa palatsin rokokootyyliin.
Rokokoohan tarkoittaa hilpeyttä ja elämäniloa. Tuota kaikkea Maria Theresia maalta etsi 1500-päisen hoviväkensä kanssa kesäisin. Rakennutti myös puutarhaa vastapäätä mäelle Glorietten, näköalamuurin, jonka päältä sai maisema levätä silmässä yli ”Alatalon” ja toiseenkin suuntaan.
Schönbrunn on yksi Pariisin Versaillesin palatsin kopioista. Versaillesin rakennutti itse aurinkokuningas Ludvig IV, jonka äiti Anna Itävaltalainen saattoi olla kuitenkin vielä siinäkin prosessissa vaikuttava voima. Habsburgien naiset kun ovat vaikuttaneet monella tavoin Euroopan hovihommeleihin. Naisenergiaa sekin.
Maria Theresiallakin ja miehellään Franzilla oli kaikkiaan 16 lasta, joista yksitoista tyttöjä. Vain yksi tytöistä, Marie Christine sai rakastamansa miehen, muut naitettiin poliittisten pyrkimysten vauhdittamiseksi. Naiskauppaa sekin.
Linnassa on ”rakkaustyttären” muotokuva monen muun maalauksen ja huoneen lisäksi. Olin kiinnostunut kuitenkin ennen muuta Suuresta Salista, jossa keisarillisilla oli aikanaan tapana lähinnä ”bilettää”. Vanhalla kielellä järjestää juhlavastaanottoja.
Seisahduin keskelle salia ja arvioin mitä kenties tapahtui lähes täsmälleen 47 vuotta sitten, kesäkuun alussa. Jos verhot eivät olleet suurten ikkunoiden edessä, Neuvostoliitonjohtaja Nikita Hrutshev istui varmaankin sakkeineen selkä ikkunoihin antaakseen vastapuolelle väärin valotetun valokuvan tumman, mutta hallitsevan hahmon. Nikita, jota uskallan Kekkosen ajan ihmisenä tässäkin sinutella, istui mitä todennäköisimmin kengät jalassaan. Kenties samat, joilla rummutteli YK:n yleiskokouksessa edellisenä vuonna.
Vastapäähän ilmestyi amerikkalaisittain kai lahkeista lyhyissä housuissa vasta reilut viisi kuukautta sitten valittu USA:n nuori presidentti John F. Kennedy, joka yritti ainakin osaan äänestäjistään purreella charmillaan turhaan vaikuttaa Stalingradin taistelun ja Stalinin puhdistukset hengissä kokeneeseen ukrainalaiseen teräspalloon.
Kokouslistalla tuskin oli Neuvostoliiton edellisenä vuonna voittaman ensimmäisen jalkapalloilun Euroopan mestaruuden analysointi. Itse asiassa ainoa yksimielinen asia tuossa Suuressa salissa, jossa nyt 47 vuotta myöhemmin seisoin, oli Laosin kysymys, koska kumpikaan ei ollut siitä kiinnostunut.
Tapaaminen oli katastrofi. Suuren salin historia jäi tältä osin jälkipolville kirjoittamatta. Tuskin kävivät miehet edes katsomassa Schönbrunnin muita huoneita ja historioita.
Reilun kuukauden kuluttua Berliiniin rakennettiin muuri. Seuraavana vuonna maailma sai ihmetellä Kuuban ohjuskriisiä. Muista saleista haettiin myöhemmin apua.
Linnan ulkopuolella jouduin jutteluun kroatialaisten kanssa. Olivat vielä hyvällä tuulella, koska Turkki voitti vasta seuraavana päivänä.
Kysyin hauskasti muistaako kukaan missä oli kun Kennedy kuoli? Itse selvitin olleeni koripalloharjoituksissa. Katsoivat kysyjää aika veikeästi. Sitten huomasin, että kroatialaisten parrankasvu ja muu kulmikas olemus harhauttaa arvioimaan ikää pahasti.
Prinsessa Dianan kuoleman hetki olisi ollut kaiketi sopivampi kysymys heille, jotka tuskin olivat edes isänsä siemenvarastossa 22.11.1963. Mutta kun Diana ei tullut mieleen vierailusta Schönbrunnin "alatalon” salissa.
Arto Teronen
