Anschluss – 70 vuotta sitten
Yritin siirtää aikaa lähes tarkalleen 70 vuotta taaksepäin. Siihen maaliskuun päivään 1938, jolloin Saksan armeija Wermacht marssi Wieniin ja Itävalta liitettiin Saksaan – itävaltalaisten ylivoimaisen enemmistön suostumuksella ilman väkivaltaa, jonka ensimmäisiä sytykkeitä liittäminen, Anschluss kuitenkin oli. Seisoin pitkään Valtionoopperan edessä ja yritin kuvitella miten kansa tervehti natsiarmeijaa ilman sitä ymmärrystä, mikä meillä nyt on. Puistatti.
Itävaltalaiset eivät juuri halua muistella poikaansa, joka syntyi 20. huhtikuuta 1889 Linzin lähellä Branau am Innissä. Tosin ennen EM-kisoja näin lehdessä jutun, jossa lueteltiin mistä itävaltalaiset voivat olla ylpeitä ja mistä eivät. Jutussa mainittiin nimi Adolf Hitler, eikä taatusti ylpeyden kohteena.
Itävaltalaiset eivät myöskään juuri antaudu keskustelemaan, jos heiltä jotain Hitleristä kysyy. Meillä Suomessa ei tietysti niin suuria konnia ole koskaan ollut, mutta tuskinpa suomalaistakaan innostaa avautumaan jos joku ”ulkomaan pelle” ensimmäisenä ryhtyy tivaamaan mielipidettä Kyllikki Saaren murhaajasta, kuuluisasta murhamies Haapojasta, Pihtiputaan surmanluodeista, Volvo-Markkasesta tai entisestä Valjakkalasta.
Hitleriä ei kuitenkaan siis kielletä. Osuvasti muuan vanhempi herrasmies totesi, että olisi kai ollut parempi, jos olisivat sen aikanaan hyväksyneet Wienin taideakatemiaan. Vähemmän siinä olisi taide kärsinyt kuin ihmiskunta.
Hitlerille saapuminen Wieniin 70 vuotta sitten täytyi olla ensimmäinen suuri mielihyvän tunne. Kaupunki, jossa hän joutui elättämään itseään pummina, nukkumaan puistonpenkeillä ja elämään niillä vähillä lanteilla mitä sai yrittäessään maalata ja myydä kuvia Wienin historiallisista rakennuksista, toivotti hänet tervetulleeksi takaisin liehuvin lipuin ja suorin käsin.
Kahdesti hän yritti Wienin taideakatemiaan ja kahdesti turhaan. Hän oli katkera monista asioista, mutta sai ensimmäisen kostonsa katsellessaan autostaan 1938 oopperaa, Burgteatteria, Hofburgia ja muita rakennuksia, joita oli yrittänyt ikuistaa pummivuosinaan. Nyt ne olivat hänen. Häntä kuten kaikkia suurahneita oli aikanaan kohdeltu huonosti ilman syytä. Pian siitä saisivat kaikki maksaa. Jotenkin näin ajatuksen on siinä päässä täytynyt kulkea.
Kaiken tuon kuvitteleminen ja selvittäminen aurinkoisena päivänä Wienin keskustassa on aika rankkaa. Vaikka kuinka olisi nähnyt dokumentteja ja tutkinut tapahtuneita on mahdoton ymmärtää sitä kärsimysten määrää, jonka lähtökohtia oli Anschluss ja saapuminen Wieniin kaduille, joilla nyt on mahdollista kulkea alkukesän auringossa ja nauttia urheilun, jalkapallon EM-turnauksen tuomasta kansajuhlasta kuten peräti 50 000 kroatialaista sunnuntaina ennen ja jälkeen Itävalta-ottelun.
Tuollaiseen kroatialaislukuun nimittäin paikalliset viranomaiset olivat päätyneet pelkästään fanien puistossa ottelun aikana raatihuoneen tienoilla. Moista väenpaljoutta kaduilla ei Wien ole usein kokenut, ehkä edellisen kerran 70 vuotta sitten?
Koko aikamatka menneisyyteen ikään kuin iskee vasten kasvoja, kun vastaan tulee Valtionoopperan takana kulmapuisto, jossa valkoisiin lohkareisiin on kuvattu samanlaisia kärsimyksen kasvoja kuin Edward Munchin maalauksessa Huuto. Lohkareiden välissä on mustaan kiveen veistettynä polvistunut juutalainen.
Mahnmal gegen Krieg und Faschismus, muistomerkki sotaa ja fasismia vastaan. Itävaltalaisen kuvataiteilijan Alfred Hrdlickan vaikuttava luomus, joka kuvaa sitä mihin Anschluss osaltaan johti. Paikalle sattunut koululaisryhmäkään ei metelöi.
Arto Teronen
