Der evige tortenkrieg
Historia on aina ollut taitava yksityiskohtaistamaan suuria seurauksia. Talvisota alkoi muka Mainilan laukauksista, ensimmäinen maailmansota Gavrilo Principin ampumista Itävallan arkkiherttuaan ja vaimoonsa osuneista laukauksista Sarajevossa, jossa ampujan jalanjälkiä kadusta tuskin pyyhki edes Jugoslavian lopetussota. Onneksi kaikista riidoista tai sattumista ei ole suurta paloa syntynyt, kuten ei tästä seuraavasta ”torttujen sodasta”, jonka voittaminen päinvastoin kuin tuhoavissa sodissa toi voittajalle paljon, mutta ei hävinneellekään vähän.
Vajaa kaksi vuosisataa sitten suurta Itävalta-Unkaria keisaroi kaatumatautinen hallitsija, jolta valtionkansleri von Metternich sai valtansa. Sen kautta hän päätti muun muassa muuttaa Eurooppaa. Wienin vuonna 1815 ”Tanssivassa kongressissa”, jossa lienee vähemmän tanssinut, mutta suussaan oli pilli, jonka mukaan Eurooppaa jaettiin.
Vuonna 1932 Metternichin pääkokki aivan yllättäen sairastui tärkeiden illallisten aikana ja oppipoikana ollut Franz Sacher sai tilaisuuden tai oikeastaan pakkokäskyn loihtia jälkiruokaa paremmille. Siitä syntyi ”Sachertorte” – näin väittää ainakin nykyisen Sacher-kahvilan jokaisessa pöydässä oleva historia.
No eihän se tällä ollut historia hyvä. Franzin poika Eduard pantiin oppiin hovileipuri Demelin yritykseen, jossa väitetään hänen keksineen koko aprikoosikerroksen tai ainakin sen, että se laitetaan heti suklaakuorrutuksen alle, eikä keskellä torttua, kuten tässä vaiheessa tekee mieli sitä kutsua, vaikka suomeksi kakku-sanaa kai käytetäänkin.
No taas. Eduard, Demelin oppivuosiensa jälkeen perusti Wieniin nimensä mukaisen Sacher-hotellin ja ravintolan 1876. Ja niin kesti melkein 90 vuotta ennen kuin päästiin ”yksimielisyyteen”, onko alkuperäinen ”torttu” Sacherin vai Demelin. Vuonna 1965 oikeus päätti, että alkuperäinen Sachertorte on se, jota myydään Sacher hotellin kahviloissa!
No selvä. Molemmat ovat edelleen sitä mieltä, että meillä se alkuperäinen torttu kypsyy. Entä kumpi mahtaa olla parempi, ellei jopa maukkaampi? Kannattaahan siitä ottaa selvää, vaikka moinen riita ei historiallisesti näkyviin seurauksiin ole puhjennutkaan. Jalkapallon paremmuudesta puhumattakaan.
Sacher-hotellihan oli aikanaan niin hieno, että sen pitkäaikaista johtajaa Anna Sacheria keisarillisetkin suutelivat sisään tullessaan kädelle. Hieno se on edelleenkin, joten etenen varoen peläten tekeväni sipin vaikutuksen. Ovella ohjataan sisälle arasta pyynnöstäni ja kysytään käykö talvipuutarha. Käy, kuullostaa hienolta.
Tutkin terävänä menuuta kuten ehkä kymmenen muutakin yhtä aikaa tullutta. Suoritettuaan tutkinnon kaikki tilaavat kahvia ja sacher-tortun! Menuu pitää kuitenkin olla, vaikka pelkällä tortullahan saisi lähes sata prosenttia tyytyväisiksi.
Saan tietää, että päivässä tässä pääkahvilassa myydään 500-700 kakun viipaletta, kulmassa olevassa pienemmässä noin 100 ja toisessa kulmassa isommassa kenties 400. Kokonaisia Sachertortteja lähtee lisäksi leipomosta tuhat päivässä vaikka minne.
Tietoiskun jälkeen havaitsen suussani, että tuore on tortunpala ja välissä oleva aprikoosikin maistuu. Yllättävän pehmeä, aamuyöstä tehtyä tietysti. Keskellä on suklaanappi, jossa korostetaan, että originaalista, alkuperäisestä on kysymys. Maksaa 4.90, kahvin kanssa yli yhdeksän. Alkuperäisestä saa rokottaa. Oikeus sen päätti.
Päivää myöhemmin näet Demelin torttu maksaa vain 3.70. Tarjoilija ei tiedä montako viipaletta päivässä myydään, mutta paljon. Eikä ole niin aprikoosimaistuvainen, jotenkin kuivempikin. Suklaanappikin on itse asiassa kolmio, jossa todetaan, että hovileipurista alunperin on ollut kysymys, vaikka torttu ei alkuperäisen viittaa saa kantaakaan.
Seinillä on kuitenkin suut, jotka kuiskaavat, että oikea torttu, siis kakku on alun perin täältä. Kuin todisteeksi Demelillä voi istua pöydässä tortun kanssa ja katsoa lasiseinän läpi miten tuotteita loppuvaiheessa syntyy. Melkein kuin Kätilöopistolla, jossa uusia voi tuijotella lasin läpi myös.
Julistan virallisen alkuperäisen voittajaksi mitä makuun tulee. Aprikoosi saa oikeutta paremmin välissä kuin heti suoraan suklaakuorrutuksen alla.
Tappion kärsinyt Demel ei kuitenkaan ole koskaan jäänyt suklaata nuolemaan. EM-turnauksessakin se on virallinen yhteistyökumppani. On luotu EM-kakkuja, eri maiden lippusuklaita ja jopa erotuomarien suklaasta veivattuja punaisia ja keltaisia kortteja.
Tässä torttufinaalissa, joka kesti siis yli sata vuotta, on hävinneellekin vain arvovaltatappio, jos sitäkään. Tortun ostajaa aina riittää. Riippumatta siitä missä välissä hillo on. Maku ei koskaan ole onneksi alkuperäinen, vaan jokaisen kielen etuosassa.
Arto Teronen
