Lautasta suurempi
Jostain syystä kaunis kesän väri on sama kuin kateuden symboli.Ihmisten sanotaan olevan kateudesta vihreitä milloin naapurilleen, työtovereilleen, lottovoittajille tai muille lähielämään liittyville onnistujille tai menestyjille. Sen sijaan kauempana arkipäivästä olevat muodostuvat sankareiksi ja myyteiksi.
On olemassa "normaaleja" sankareita, joita sota tai muut rauhanomaiset urotyöt tuottavat. Sankaruus voi olla kuitenkin myös toisenlaiseen rohkeuteen tai ennakkoluulottomuuteen perustuvan toiminnan tulos.
Yksi moisista sankareista oli varmasti unkarilaissyntyinen (1874 Budapest) Eric Weiss, josta USA:ssa tuli maailmankuulu taikuri Harry Houdini. Aloitettuaan perinteisillä kortti- ym. vastaavilla tempuilla hän keksi ryhtyä kahlekuninkaaksi. Oikealla voimankäytöllä tai mukaan piilotetuilla avaimilla tai tiirikoilla Houdini vapautui kahleista kuin kahleista. Pakkopaita taas ei tuottanut vaikeuksia, koska hän pystyi saamaan molemmat olkapäänsä sijoiltaan päinvastoin kuin veljensä Teho, joka sai ainoastaan toisen.
Kiinnostuttuaan spiritismista Houdini yritti turhaan saada yhteyttä kuolleeseen äitiinsä. Ei onnistunut, joten Houdinista tuli skeptikko, joka alkoi paljastaa tiedemiehiä ja tutkijoita harhauttaneita huijareita. Vuonna 1924 Houdini sai potkun Montrealissa vatsaansa ja kuoli vatsakalvontulehdukseen.
Suuri brittiläinen ikoni taas on Robert Falcon Scott, joka osallistui lähes kilpajuoksuun Etelänavalle. Sinne päästyään hän sai vain huomata norjalaisen Roald Amundsenin ehtineen ensin, ja paluumatkalla Scott miehineen menehtyi. Kuolema toi sankaruuden, jonka Amundsen olisi muuten häneltä tyystin vienyt.
Sankareita ja myyttejä on kaikkialla. Myös niiden joukossa, joita suuhun laitetaan. Kuten esimerkiksi Marskin ryyppy, joka sai alkunsa kun Mannerheimin adjutantti Ragnar Grönvall sai tehtäväkseen peittää jollain sodanaikaisen tikkuviinan kehnon maun. Se tiedetään, että ryypyssä on akvaviittia, vermuttia ja giniä, mutta oikea koostumus on harvojen takana. Nykyisin tavaramerkin omistaa muuten ranskalainen Pernod-Ricard.
Legendaarisia ruokia vasta onkin. On kieviläistä kanaa ja Pekingin ankkaa sekä tietysti tämä Wieninleike, jonka juuret kuitenkin ovat milanolaisesta vasikanleikkeessä. Straussin valssista kuuluisan marsalkka Radezkyn kerrotaan tuoneen sen Wieniin.
Yleensä wieninleikkeen tilatessaan saa pari isoa lihamattoa, joten oli ihan pakko mennä Figlmüllerin kuuluisaan ravintolaan Wienin St. Stephansdomin lähistöllä. Ihan sen vuoksi, että ravintola mainosti leikkeensä olevan kaikin puolin Wienin, ellei koko maailman kuuluisimman.
Wieninleikkeeksi sitä ei Figlmüllerissä kutsuta, koska se tehdään porsaasta, eikä vasikasta. Porsaasta siksi, että siitä saa ohuemman kuin vasikasta. Jännityksellä odotin mitä tuleman pitää, enkä suotta: eteeni ilmestyi ruskea matto, jonka alta ei lautasta näkynyt, vähintään 250 grammaa ohueksi hakattua possua. Nam, taatusti epäterveellistä täytyi olla.
Oli muuten hyvää. Selvisi, että moinen ihme tehdään jauhottamalla vehnäjauhossa, sitten kastetaan kananmunaan, leivitetään Kaiser-sämpylöistä tehdyssä korppujauhossa ja uppopaistetaan kasvisöljyssä. Paistaminen saa kestää korkeintaan 20 sekuntia, jolloin näkö ja maku ovat paikallaan. Mukaan herkullisen viileää peruna- ja kaalisalaattia kurpitsansiemenöljyssä ja a vot. Koko homman hinta noin 16 euroa!
Ravintoloita Figlmüllerille on kolme. Se pieni joitakin kymmeniä vetävä, noin 150 metrin päässä vähän isompi ja Grinzingin viinitupa-alueella kolmas. Päivässä parhaimmillaan leikkeitä menee noin tuhat, vuodessa ehkä 150 000. Osin sen vuoksi, ettei ravintoloissa tarjoilla lainkaan olutta tai kahvia tai jälkiruokaa, ettei asiakas istuisi turhan pitkään! Valko- tai punaviini kuuluu lytätyn porsaan kyytiaineeksi.
Aika ähkyksi sitä meni, mutta maistui. Maistuisi varmasti myös EM-pelaajille, muta ei liene valmennuksellinen hitti ainakaan ennen turnausta. Tai mistä sen tietää. Tarjosihan Kallu Tuominenkin perimätiedon mukaan vuonna 1964 Tokion olympiakisojen koripallojoukkueellemme valmistautumisleirille veriset pihvit aina kello 11.00. Kun Kallulta joskus kysyttiin mihin valmennustietoon moinen perusti, hän vastasi, "etten minä sitä tiedä, minä vaan määräsin"!
Arto Teronen
