Sivistystä etsimässä
Itävallan ja Puolan tasapelin jälkeen aamun lehdet julistivat, että ”seuraavassa ottelussa saksalaiset laskevat housuihinsa”! Eivät kaikki – siis lehdet – tietenkään näin julistaneet, mutta monissa esiintyi uhoa, joka on ainoastaan urheilussa mahdollista, Koska Wienissä kuitenkin on raitiovaunuja, lähdin etsimään sivistystä.
Sivistyneen kaupungin tuntee muun muassa siitä, että raitiovaunujen lisäksi siellä on runsaasti kirjakauppoja ja kahviloita, kuten esimerkiksi Torinossa, Milanossa, Zürichissä ja täällä Wienissä. Muitakin vastaavia on varmasti. Helsingissä saisi olla enemmän kirjakauppoja ja kahviloita, mutta ei taida väkimäärä riittää kannattavaksi.
Istuin ensin ratikassa ja luin lisää lehtiä. Kävi ilmi, että viimeksi Itävalta on voittanut Saksan vuonna 1986 Ernst Happel-stadionin avajaisissa Wienissä. Luvut olivat komeat 4-1. Toimittajat olivat löytäneet voiton myös vuodelta 1978, jolloin Argentiinan MM-kisoissa Saksa kaatui Cordobassa 3-2. Cordoba on autokaupunki, jonka ympäristössä ajetaan nykyisin MM-rallia.
Vuodesta 1978 pitikin mennä jo 47 vuotta historiaan ennen kuin edellinen voitto löytyi vuodelta 1931. Siinä välillä Itävallassa tosin oltiin jonkun aikaa saksalaisia, eikä kukaan voi tietenkään jalkapallossa itseään voittaa!
Ja nyt sitten voitto on median mukaan varma! Saksalaiset laskevat siis jo housuihinsa, pelkäävät Itävaltaa, joka jyrää. Tuntui jotenkin tutulta. Missä ihmeessä olen lukenut vastaavassa voitonuhosta ennen tärkeitä jalkapallo-otteluja?
Sitä miettiessä havaitsin kuka oli arvellut todella saksalaisten sontivan housuihinsa Itävallan paineen edessä. Sehän oli EM-turnauksen yhdeksänneksi nuorin pelaaja, Itävallan Martin Harnik, joka 10. kesäkuuta täytti 21 vuotta. Ja media herkutteli nuorukaisen kenties harkitsemattomalla lausunnolla.
Jätin ratikan ja kävelin Valtionoopperaan lipputoimistoon. Ooppera pyörii täysillä. Joka päivä on joitain näytöksiä. Muistin, ettei loppukuusta enää joka päivä pelata ja kyselin jalkapallottomien päivien näytöksiä. Verdin Don Carlos löytyi, ensin kolme ja puoli tuntia kestävänä italiankielisenä ja seuraavana päivänä ranskaksi – sillä kielellä ooppera kestää vielä kaksi tuntia enemmän. Valitsin italialaisen, koska Verdikin oli sieltä kielialueelta kotoisin.
Lipputoimiston ulkopuolella kyselin Mozartiksi pukeutuneelta mieheltä, joka myi lippuja Mozart-konsertteihin, uskooko tämä, että saksalaiset sontivat housuunsa Itävallan paineen edessä? Mies katsoi minua oudosti, eikä edes yrittänyt myydä konserttilippuja. Seuraavalle myyjälle sain mahdollisuuden kertoa, että olin samassa konsertissa jo muutama vuosi sitten kiekkokisojen yhteydessä. Jalkapallo vaatii oopperaa.
Jatkoin jalkaisin ja päädyin Burgteatterin viereen Landtmannin kuuluisaan kahvilaan. Viereen istui turisteja Yhdysvalloista. Kyselivät mikä ihmeen tivoli tuossa teatterin takana olevan suuren talon edessä on? Vastasin, että jalkapalloihmiset siellä väittelevät raatihuoneen varjossa siitä kuka voittaa Euroopan mestaruuden. Se on sellainen ”fan zone” kaikilla kielillä.
Ai niin kuin Superbowl, kuului seuraava melkein kysymys. Sinne päin, vastasin ja ryhdyin lukemaan suomeksi käännettyä Paul Austerin New York-trilogiaa. Amerikkalaisten mielestä se oli outoa.
Maksoin ja lähdin etsimään kirjakauppaa. Siellä oli hiljaista ja turvallista.
Arto Teronen
