Und der Springer komm...
Mäkiviikolla vanhaan ”hyvään aikaa kuuluttaja usein totesi, että ”der
Springer kommt” – hyppääjä tulee ja sitten hetken hiljaisuuden jälkeen ”die Schantze wird repariert” – mäkeä korjataan. Mutta jos ”hyppääjää” kuulutetaan tulevaksi kesken Verdin Don Carlos-oopperan, alkavat mielleyhtymät olla jo aika kohdallaan tai siis sekaisin.
Marx-veljekset tekivät aikoinaan hauskoja elokuvia. Päiviä he muun muassa viettivät kilpa-ajoissa tai tavaratalossa, mutta illan oopperassa. Meno oli aika hulvatonta, mutta kyllä oopperaan joskus sattuu komedian kulta-aikaakin kaiken kuolemisen ja tragedian keskelle. Ellei muuten niin tauolle tai itse asiassa juuri ennen sitä.
Olin käynyt Wienin Staatsopernissa joskus 1980-luvulla katsomassa Madame Butterflyta, joten nyt oli aika vähän raskaamman teoksen. Verdin Don Carlos ei ole niin melodinen, mutta ainakin täynnä tuskaa ja raskaita epäonnistumisia pakotetun rakkauden ja intohimon vääristymiä. ”Pretty heavy”, totesi samassa aitiossa vieressäni istunut amerikkalainenkin, joka oli vaimonsa kanssa tullut San Francisco Bayn alueelta Itävaltaan katsomaan ainakin oopperaa.
Tosin mies oli San Franciscossa nähnyt aikaisemmin yhden ainoan oopperaan, mutta oli nyt tottelevaisena kuorossa kotimaassaan laulavan vaimonsa vieressä Wienin valtionoopperassa. Oikein siis aitiossa kolmannessa kerroksessa, vaikka seitsemän kertaa halvemmalla olisi päässyt seisomapaikoilla. Niiltä Verdin seuraaminen olisi ollut jo hyvin tuskallista, jos kohta ns. aitiossakin tilaa jaloille ja polville oli ainakin yhtä vähän kuin erään lentoyhtiön ekonomiriveissä.
Kaiken lisäksi oopperassa oli kuuma. Harvoin näkee oopperan kausimainoksia niin hyvässä käytössä kuin nyt heilutuksen tuottamien ilmavirtojen iskiessä ajoin vasten toisiaan aiheuttaen hetken helpotusta tuottavaa pyörrettä. Mutta vain hetkeksi. Helpottavinta lopulta oli tieto siitä, ettei näytös ollut seuraavan päivän alkuperäinen, ranskalainen versio, joka kestää viisi ja puoli tuntia. Nyt selvittäisiin italialaisen version kautta suunnilleen samassa ajassa kuin varsinainen peliaika, jatkoaika ja rangaistuspotkukilpailu.
Kahden tunnin tuskaamisen jälkeen ensimmäiset näytökset päättyivät mahtavaan joukkokohtaukseen ja kenties helpottava tauko kutsui meitä. Vaan mitä vielä. Näyttämölle ilmestyi viimeisen päälle kravateissaan oopperan johtaja, joka alkoi puhua. Vähäsaksalla ymmärsin, että tapahtuu jokin seremonia, mutta ennen kuin niin pitkälle päästiin, vierähti vartti, jonka aikana johtaja ehti lopettaa ja aloittaa puheensa tasan saksalaiseen tai tällä kertaa itävaltalaiseen tapaan useampaan kertaan.
Mäkiviikolla vanhaan ”hyvään” aikaan nämä doktorit puhuivat hyvin samalla lailla. Pitää näet olla perusteellinen. Niin perusteellinen oli oopperan johtajakin, että hokasi yhdessä vaiheessa illan olevan kaikin puolin sopivan, koska Espanja oli juuri voittanut rankkareilla Italian ja Don Carloksen tragedia koskettaa juuri Espanjan hovia. Ajattelin siinä vaiheessa, etteivät tapahtumat kyllä ihan täysin kohtaa, koska uskon ottelua seuraamassa olleen nykykuninkaan Juan Carloksen olleen paljon onnellisempi kuin oopperan kurjan kuninkaan Filip II:n.
Sitten tuli yllätys, kun johtaja lopulta nenäliinalla itsekin hikeä pyyhkiessään totesi, että ”hyppääjä tule”. Tai ehkä ei nyt ihan niin, vaan ”doktor Springer komm”, mutta siinä nyt saattoi mieli kulkea minne tahansa ymmärryksestä puhumattakaan.
Ja niin päästiin asiaan eli onnittelemaan kaiken oopperan historian ja jalkapallonkin jälkeen tohtori Springeriä, joka paljastui avustajien joukosta. Oli avustajana ilmeisesti viimeisenä iltanaan ennen eläkkeelle menoaan. Sitten vielä onniteltiin, liittovaltion kulttuuriministeri toi lahjan ja puhui ja tietysti johtaja, joka oli kyllä kova poika puhumaan. Ja lopettamisen vaikeudesta huolimatta ilmeisen hyvin, koska oopperakatsomon enemmistön joukosta kuului aika ajoin hyminää.
Sekin jäi epäselväksi, minkälaisen elämäntyön doktor Springer oli tehnyt, mutta rajansa oli hänelläkin, koska kiitospuheessaan hän suhteellisen lyhyesti kiitti ja lopetti sanomalla, että sekä yleisö että me näyttelijät ja laulajat tarvitsemme tämänkaltaisessa tuotannossa tässä vaiheessa kipeästi taukoa!
Niin joukot lopulta hajosivat, amerikantutun kanssa mekin lähdimme kiitämään ja kiittämään lyhyestäkin irtautumisesta tavallaan saunasta pukuhuoneen puolelle. Tauko kuitenkin siis pidettiin, puolisen tuntia myöhässä, mikä pitkitti tietysti näytöksen päättymistä tauon jälkeen puolille öin. Ooppera oli hieno, ellei loistava, seisaaltaan tietysti suosiota jaettiin ja BRAVO huudot törmäilivät toisiinsa matkalla näyttämölle.
Muistan kuitenkin enemmän pohtineeni, että kulttuurinalueesta riippumatta luonto joskus lämpöä tuottamalla ahdistaa oli sitten jalkapallostadionilla tai Valtionoopperassa. Tekniikkaakaan ei pysty aina kaikkea täysin estämään tai muuttamaan. Olosuhteitaan ei kumpikaan pääse pakoon.
Astuessani oopperatalosta taivas aukeni ja päivän ja illan kuumuus purkautui salamointina ja rankkana sateena. Seuraava mielleyhtymä olikin sitten elokuvasta ”Singin´ in the rain”…
Arto Teronen