Penkkiurheilija kiittää!

Olipa hieno viikko, vaikka suomalaismitali jäikin saavuttamatta. Penkkiurheilijana saimme hienoja elämyksiä ja kotimaista jännitystäkin himpun verran. Päällimmäisenä monella on tietenkin pettymys, koska jäimme mitaleitta. Pistesijat eivät tässä tilanteessa paljoa lämmittäneet.

Omat odotukseni olivat kutakuinkin toteutuneen suuntaiset, sillä en uskonut keihäsmiesten mitaliin sen jälkeen, kun Pitkämäen kuumeilu ja kylkiongelmat ilmoitettiin. Tosin en voinut uskoa, että keihään hopea ja pronssi menevät niin halvalla kuin ne lopulta menivät, ja siihen olisi pitänyt pystyä vastaamaan.

Pitkämäen suoritus oli ehdottomasti hyvä niistä lähtökohdista, joista hän heitti ja Ruuskasen riuhtaisu tuntui varmasti mukavalta miehestä itsestään, niin kuin meistä muistakin. Uskon Ruuskasen tuovan menestystä myös myöhemmin.

Tuleva maailmanennätyshyppääjä?

Viimeisen päivän mielenkiintoni kiinnittyi tietenkin naisten pituuteen. Voittotulos oli hieno ja maailmanmestaruuskilpailujen arvoon sopiva yli seitsemän metrin ponkaisu. Vanha sanonta, että tulos ratkaisee, ei tyyli, piti paikkansa.

Yhdysvaltalaishyppääjä hyppäsi jenkkiläisille tyypillisellä tempaustekniikalla. Pituushypyn yksi keskeinen vaikutin on vauhti, ja tätä vauhtia jenkeillä yleensä löytyy. Jos ongelmia ilmenee, ne johtuvat usein siitä, että he eivät osaa ponnistaa, ja kovasta vauhdistahan se onkin melkoisen haastavaa. Britny Reese taitoi myös ponnistuksen, vaikka ponnistusta edeltävän askeleen (=vapari) kanssa hienoisia vaikeuksia olikin. Kun hän oppii tuon "vaparin” käytön, saatamme saada maailmanennätystä hätyyttelevän hyppääjän.

Askelmerkkijuoksu on osa ammattitaitoa

Kaikissa horisontaalilajeissa käytiin kamppailuja yliastumisten kanssa. En osaa sanoa, kuinka paljon yliastumisia tuli normaalin verrattuna, mutta kilpailun kannalta mielenkiintoisiin kohtiin kuitenkin.

Askelmerkkijuoksut ja niihin liittyvät yliastumiset ovat mieliaiheeni. Otin ne omana aikanani melkoisen tosissaan, sillä askelmerkkijuoksu ja sen hallitseminen on yksi pituushypyn keskeinen osaamisalue. Tuulen vireen tunnustelu ja aistiminen kuului myös kilpailutilanteeseen. Myönnän, että se ei ollut aina helppoa ja sormi pystyssä tuulen tunnustelu saattoi tuntua jopa huvittavalta.

MM-kisoissa käytiin keskustelua Evilän yliastumasta ensimmäisestä hypystä, josta ei jäänyt selkeää jälkeä vahaan. Säännöt sanovat, että tossun kärjen asema ei ratkaise yliastumista, vaan todistettava kosketus linjan takana aiheuttaa hylkäämisen. Ilmeisesti joku painauma vahassa kuitenkin oli, kun Eviläkään ei asiaa riitauttanut. Säännön mukaan tuomarilla on kuitenkin melkoinen vastuu.

Suomessa on loputtomasti luovuutta ja insinööritaitoa. Eikö joku voisi keksiä elektronista vahaa, joka kertoisi yliastumisen. Toisihan se mukavaa jännitystä katsomoonkin, jos mukaan otettaisi vielä ääniefekti kertomaan murheellisesta yliastumisesta.

Osaamme järjestää kilpailuja, mutta entäs ne urheilun todelliset arvot?

Yhteenvetona sanottakoon, että suomalaisella yleisurheilulla on todellinen pohdinnan paikka. Laji on menettänyt jo mahtiasemansa ja Berliinin kaltaisilla tuloksilla jäämme auttamatta toisten jalkoihin. Toki ensi vuoden Barcelona saattaa hiljentää kriittisemmät, sillä eurooppalaisittain menestys on todennäköisempää. Mielenkiinnolla odotan, miten Berliinin tulos näkyy Suomen Urheiluliiton valtionavuissa.

Toivoisin silti, että vaikka Suomi tavoittelee vuoden 2012 EM-kilpailuja, kaikkia panoksia ei laitettaisi niiden kisojen järjestelyihin. Pelkään, että upeiden kisojen ehdottomaan maailman kärkeen kuuluvana järjestäjänä, Suomi osoittaa jälleen vain kisajärjestäjän taitonsa.

Nyt, jos koskaan tulisi pitää huolta valmennusjärjestelmien ensiluokkaisuudesta ja siitä, että kermavaahdon sijaan urheilun todelliset arvot pääsisivät esiin. Yksi keskeisempiä asioita olisi seuravalmentajien palkkauksen parantaminen. Mutta se onkin sitten jo ihan uuden kirjoituksen kohde.

Siirrynpä siis peltojen laidalta puimurin rattiin satoa korjaamaan.

Ringa Junnila