Maailma muuttuu Ringaseni

Urheilu ei ole samaa kuin omana aikanani. Ei sen ole tarvekaan olla, mutta muutos on kyllä melkoinen. Minä sain aikanani huomiota, sekä myönteistä että kielteistä, hypätessäni yhtenäisessä hyppyasussa. Tänä päivänä yhtenäinen urheiluasu on historiaa ja nuoret naiset urheilevat bikineissä. Yhteiskunta on muuttunut.

Urheilu on muuttunut ja sen arvot ovat, jos eivät tyystin hävinneet, niin ainakin ne ovat piilossa. Tämä tunne lienee tyypillistä monelle lopettaneelle urheilijalle. Itse oivalsin melko varhain, että on syytä olla jakamatta liikaa omia, kaikki tietäviä ohjeitaan nykyajan urheilijoille.

Joitakin vuosia sitten opettaessani vanhimmalle tyttärelleni (tuolloin 5 v.) pituushyppyä hän tokaisi minulle kuivasti, "Äiti, sä et ymmärrä pituushypystä mitään". Hän meni asian ytimeen ja oli aivan oikeassa - omalta kannaltaan. Minäkin jouduin pohtimaan tapaa, jolla asiani ilmaisin.

Huippu-urheilu on pään sisäinen tila

Oma huippu-urheilu-urani päättyi jo viime vuosituhannella, joten kirjoittamaani voitaneen tarkastella utuisten silmälasien läpi. Toki aivan ulkona huippu-urheilusta en ole, sillä uskon, että huippu-urheilu on ennen kaikkea pään sisäinen tila. Huippu-urheilija ei katso vain peiliin, vaan hän katsoo sen läpi, sieluun. Ja se tunne, jonka huippu-urheilu on sieluuni jättänyt, ei häviä.

Tuosta tunteesta johtuen huippu-urheilu on usein hieman karrella sydämessäni. Jalo aate ei olekaan se asia, joka urheilua pyörittää. Raha näyttelee yhä keskeisempää roolia ja ennen kaikkea se, että sitä on paljon. Ehkä SVUL:n konkurssi 90-luvun alussa on omalta osaltaan vaikuttanut tapaamme mieltää urheilua ja varmistaa sen toiminta. Konkreettinen on helpompi mieltää kuin abstrakti.

Onko kukaan mitannut vuotuista arvoa urheilun jättämälle mielikuvalle? Eikö se olisi tärkeää?

Meidät tunnetaan erinomaisina kilpailujärjestäjinä, mutta kykymme tuottaa huippu-urheilijoita on tökkinyt. Onko painopiste ollut liikaa järjestöjen pyörittämisessä ja hallinnollisten koneistojen toiminnan mahdollistamisessa?

Urheilijoiden ääni

Taannoinen Jukka Keskisalon tuhahdus ("En ole mikään sirkuspelle, vaan juoksija") IAAF:n ehdottamalle uudistukselle karsia hitaammat juoksijat pois kierroksilta osui asian ytimeen. Järjestöelämän alhaista mieltä edusti huippu-urheilujohtajan tokaisu, että "Urheilija on saanut sanoa mielipiteensä, mutta urheilija ei ole kieltäytynyt velvollisuuksista". Sen sijaan, että urheilujohtaja olisi tuonut esiin arvostavansa urheilijan aatetta ja kehottanut häntä toimimaan aatteensa mukaisesti, hän kiirehti selvittämään junan jatkavan kulkuaan.

Uudistuksia tehdään harvoin urheilun arvojen näkökulmasta. Eettinen pohdinta löytyy lähinnä strategiaistunnoista. Tuloksia taotaan ja poimitaan kermavaahdot päältä. Arvopohjainen toiminta ei pysy vauhdissa mukana.

Millainen kuva urheilusta jälkipolville siirtyy?

Yleisurheilukilpailuista kertovilla sähköisillä lähetyksillä on ollut taipumus samansuuntaiseen kehitykseen. Tunnin tai puolentoista lähetykseen tungetaan tukku loppukilpailuja ja parhaita suorituksia ja jätetään epäonnistumiset ja heikot suoritukset pois. Kohta Olympialaisten suorat lähetykset ovat ainoita todellisen urheilun lähetyksiä epäonnistumisineen ja "Saksa on paska maa" -ilmentymineen.

Epäonnistumiset kuuluvat huippu-urheiluun. Epäonnistumisten kautta ovat monet mestarit syntyneet. Jos epäonnistumiset poistetaan kartalta, millaisen mielikuvan me urheilusta annamme.

Minun sielustani löytyy epäonnistumisia ja juuri niiden myötä intohimoni urheilua kohtaan on syvää ja täynnä sen kiihkeää paloa. Sen tunteen toivon siirtäväni kaikille lapsille ja nuorille, joita opetan. Ja sen tunteen toivon tyttärenikin pituushypystä saavan - siitä huolimatta, että en siitä juuri mitään tiedä.

Ringa Junnila