Penkkiurheilija nauttii suomalaisista kentillä

Kesäni on kulunut vahvasti penkkiurheilijan roolissa, mutta pienen palan olen päässyt maistamaan myös kansainvälisen kilpailukentän makua henkilökohtaisesti. Osallistuin veteraanien MM-kilpailuihin itselleni hieman vieraaseen lajiin, kuulan työntöön. Onnistuin työntämään seniori-ikäni ennätyksen 10,58, joka tyydytti kilpailuhinkuani ihan mukavasti. Varsinaista kilpailuinnostusta en kuitenkaan saanut aikaan.

Kilpailunälkä ja voittamisen halu ovat keskeisiä asioita urheilijalle. Paremmuuden tavoittelu on normaalistikin aivan luonnollinen ilmentymä ihmisen elämässä.

Sisaruskamppailut opettavat lapsille toisen huomioimista ja minuuden löytämistä, koulussa oppiminen ja onnistuminen tunnilla ja kokeissa asettaa jokaisen luonnostaan paremmuusjärjestykseen. Osaamme ja opimme asioita erilailla ja nautimme onnistumisista myös omalla tavallamme – toiset hiljaisesti tykönään, toiset riemusta kiljuen.

Urheilu opettaa elämän kiemuroita

Urheilussa opitaan sääntöjä ja kilpailua valvotussa ympäristössä. Kilvoittelu hyväksytään ja siihen jopa kannustetaan. On hienoa saada huomata onnistuvansa, olevansa jopa erinomainen jossain. Myös epäonnistumiset saavat mahdollisen käsittelypaikan, päästään käsiksi omaan minuuteen ja sen rajoihin. On ihan ok hävitä ja suuttua.

Kannustaminen ja eteenpäin pyrkiminen kasvattavat lasta ja nuorta. Tärkeää on, että he oppivat kokemaan myös epäonnistumiset ja sen, kuinka vaikeuksista voi päästä voittajana.
Huippu-urheilija on joutunut huipulle päästäkseen käymään monia kivikkoisia polkuja. Voitot tulevat harvakseltaan ja parhaina kasvattajina ovat varmasti olleet epäonnistumiset ja kivuliaat kilpailut.

Berliiniä odotellessa maistuu spekulointi

Berliinin MM-kisat antavat erinomaisen näyttämön vahvoista ihmisistä. Suomen joukkue ei ole suuren suuri, mutta sen urheilijat kuuluvat parhaaseen A-ryhmään. Spekulointi joukkueeseen kuuluvien hyväksyttävyydestä alkoi välittömästi ryhmän valintojen jälkeen. Mielestäni se on turhaa ja kademielistä.

Suomi ei tule olemaan menestyvien maiden joukossa. Jokunen mitali Suomellekin varmasti onnistutaan voittamaan, mutta paljon jää varmasti saamatta. Silti jokainen joukkueeseen valittu on paikkansa ansainnut. Jos ei muun vuoksi, niin meidän penkkiurheilijoiden, eikä se ole vähäistä. Omien urheilijoidemme edesottamuksiahan me janoamme.

Istuessani Kalevan kisoissa Espoossa nautin urheilusta ja tarjottavasta elämyksestä, koska pidän kilpailuista ja mies miestä vastaan kamppailuista. Tulostaso ei kilpailuissa ollut hurrattava. Vaikka sade sotkikin joitain lajeja, ei siitä syntipukkiakaan voi tehdä. Tuloksista huolimatta nautin katsomossa istumisesta.

Ei Pertti Pousin kohtaloa

Oma lempilapseni, pituushyppy, oli todella heikkotasoista. Naiset hyppäsivät kauniisti ja tekivät ihan oikeitakin asioita, mutta silmiin pistävää oli se, että hyppääminen oli tehotonta. Nuoruudella voi olla oma sijansa tässä, mutta tässäkään asiassa se ei riitä selitykseksi. Ennätykset ovat tehty rikottaviksi ja omastanikin haluaisin päästä eroon, sillä en tahtoisi Pertti Pousin kohtaloa. Onneksi kolmiloikassa pomppii Aleksi Tammentie, joka oikein asiansa tekemällä voi Pousinkin ennätyksen kaataa.

Ikävänä vertauksena voisi muistella, että muuan Heike Drechsler hyppäsi 19-vuotiaana kultaa Helsingin MM-kisoissa tuloksella 727. Itse en päässyt edes aikuisena noihin lukuihin, eli olenkohan oikeutettu edes tähän kritiikkiin.

Kun veteraaniurheilusta aloitin, päätän sen myös siihen. Olin kuulantyönnössä kolmen kierroksen jälkeen kolmantena. Kilpailuhinkuni puuttuessa jäin sijalle viisi. Jälkeenpäin ajattelin, että olisi ollut silkkaa vääryyttä, jos minä olisin onnistunut pääsemään mitalipallille. Harjoittelemattomuuttani ja ”just for fun”- mielialalla en ehkä olisi ansainnut mitalia. Nyt voin pröyhistellä rintaani pistesijasta ja jäädä odottamaan, miten kotikaupunkini ,Sastamala, muistaa veteraanikisoissa menestyneitä.

Ringa Junnila