Paljon kärsineen hiihdon, lähes kansallislajin viimeaikainen julkisuus on oiva esimerkki siitä, miten suhteettomaksi uutisen arvo urheilussa voi nousta, jos oikein hölmöillään ja menetellään taitamattomasti. Joillekin tilanteesta tietysti on jopa iloa.

Tunnetuin varsinaisista hölmöläistarinoista on tietysti se, jossa talon rakentaneet hölmöläiset ryhtyivät kantamaan säkillä valoa sisään ja toisella ulos. Lahden MM-kisojen jälkeen uutta taloa rakentaneelle Hiihtoliitolle ja koko lajille näyttää käyneen vähän samalla tavalla. Valoa ei tule sisälle ja jos tulee, se ei pysy siellä.

Tarvittaisiin sitä hölmöläistarinoista tuttua viisasta Mattia, joka modernissa versiossa moitti hölmöläisiä hölmöydestä kun kantoivat säkillä valoa sisään ja toisella ulos. ”Ottaisitte hölmöt vaikka kymmenen säkkiä, niin homma joutuisi”, neuvoi tämä Matti. Tätä Mattia ei hiihto kaipaa, vaan ihan sitä viisasta, joka kehotti tekemään taloon ikkunat. No hölmöläiset Matin sinänsä hyvästä neuvosta niin innostuivat, että hakkasivat lopulta kaikki seinät pois. Valoa tuli, mutta rakenteet romahtivat. tuntuu aika tutulta monestakin yhteydestä.

Arveluttavinta nyt nousseessa hiihtokohussa on kuitenkin se, että samaan aikaan kun maahan on rustattu kaikkia tavalla tai toisella koskettavaa tulosopimusta on hiihdossa noussut esille joku viiden prosentin osuus mahdollisista palkintorahoista. Kaiken lisäksi hiihdon neuvotteluista on vuodettu tarjouksia ulos ja onpa hiihtäjien neuvottelija Sami Jauhojärvi jopa toivonut, että vastapuolen neuvottelijat erotettaisiin. Ei tunnu oikein kestävältä ja sopivalta työmarkkinatoiminnalta.

Tuntuu siltä, että tilanteessa on yhtä paljon syyllisiä kuin syyttömiäkin, ”hölmöjä” molemmilla puolilla. Kaiken lisäksi kysymyksessä ovat universumissa niin häviävän pienet asiat, ettei oikeastaan syyllisiä pitäisi edes etsiä. Meillä Suomessa syyllisten etsiminen on muutenkin liian herkässä. Mutta hölmöläisten tapaan linjaa jatkamalla on kyllä mahdollista saada taas oikein kunnon vahinkoa aikaan.

Mikä ihmeen viisi prosenttia?

Hiihtoliiton talous oli kaiketi synkimmillään vuonna 2008, jolloin urheilijoiden sopimuksiin lisättiin nyt kiistaa aiheuttava pykälä viiden prosentin ”tulevaisuusverosta”. Haluttiin luoda hiihtäjäpolvia, jotka itsekin liiton kustantamasta valmennuksesta nauttineena antaisivat menestyessään jotain takaisin uusille nuorille. Menestyminen on avainsana: sen saavuttamisessa saattaa valmennuksesta olla hyötyä. Aloitus tehtiin vuoden 1987 ikäluokasta, joista silloin maailmancupissa oli kaiketi esiintynyt jossain määrin ainoastaan kyseisenä vuonna syntyneistä Martti Jylhä.

Pykälä sinänsä vaikuttaa ainakin loogisesti ja moraalisesti kestävältä siitä huolimatta, että hiihdon lisäksi sitä ei kai muissa lajeissa Suomessa ole. Kaiken lisäksi se on rahallisesti maksajalle varsin tuskaton: jos hiihtäjä ansaitsee vaikkapa 100 000 euroa palkintorahoja niin nuorten valmennuskassaan menisi viisi tuhatta. Ei ole paljon. Jos palkintoraha tulee tonni, viisi prosenttia on 50 euroa. Sama juttu. Summien valossa myös julkisuuteen vuodettu hiihtäjien neuvottelutarjous 3000 euron katosta tuntuu hassulta, koska samaan aikaan todetaan, että tuskin moni edes niin paljon palkintorahoja saa.

Tarjouksessa ja sen vuotamisessa ovat taustalla ilmeisen muut tarkoitusperät. Toisaalta koska arvo on kokonaissummiin verrattuna vähäinen, on tietysti syytä ihmetellä miksi moiseen ”verotukseen” on edes ryhdytty? Luultavasti idea on keksitty Lahden tapahtumien jälkeisessä yhä henkisesti painostavassa tilanteessa joko tulevaisuutta ajatellen tai muuten vaan harkiten tai harkitsematta. Hiihtoliiton maajoukkuetoiminnalle moisilla summilla ei ole suurta merkitystä jos ollenkaan. Harva tulee nimittäin ajatelleeksi miten paljon nimenomaan hiihtourheilussa – myös mäessä ja yhdistetyssä – kauden aikana joudutaan satsaamaan maajoukkuetoimintaan. Aivan toisella tavalla kuin useimmissa muissa yksilölajeissa.

Maailmancupkiertue kestää puoli vuotta. Osallistutaan lähes kaikkiin kisoihin, joka vaatii paitsi hiihtäjien myös huollon ja valmennuksen kustannusten peittämistä. Moisella ”tulevaisuusverolla” ei voi olla kuin häviävän pieni merkitys. Varat tulevat valtiolta ja ennen kaikkea tukijoilta tai yhteistyökumppaneilta kuten kuuluu sanoa.

Nyt kuitenkin tuosta viidestä prosentista on noussut tai nostettu kohu, jonka seurauksena on jo mainittu sponsorirahojen olevan vaarassa. Sponsorit vaativat selvityksiä. Maajoukkueessa sanotaan olevan vain neljä hiihtäjää. Hölmöläismeininkiä parhaasta päästä. Oikein hölmöä on ryhtyä käsittelemään näitä asioita julkisuudessa. Kärpäsestä paisui paljon härkästä suurempi.

Näkyvyyskin on vähenemässä

Kuten valmentaja Reijo Jylhä on Ylen netissä todennut, jupakassa kyse ei olekaan rahasta, vaan periaatteesta. Näiden periaatteiden vuoksi, on onnistuttu hölmöilemään molemmin puolin latua. Hiihtoliitto ja maastohiihto hölmöilivät ennen kaikkea ajoituksessaan. Sopimusta lähdettiin kyllä uudistamaan jo kesällä, mutta kun allekirjoituksia ei kuulunut, peli olisi pitänyt viheltää poikki hyvissä ajoin, eikä juuri ennen kauden alkua, ja todeta jo silloin tilanne lisäneuvottelujen aloittamiseksi.

Nyt sähköpostien lähettäminen ja ”uhkaileminen” juuri ennen kilpailukautta valmistavaa leiriä oli isompi hölmöily. Ainoa mitä tuli todistetuksi oli se tosiasia, että sähköpostit ovat persoonattomia ötököitä, jotka töksähtävät silmille kuin pahainen mäkärä. Oi niitä aikoja, kun ihmiset vielä lähettivät kirjeitä toisilleen. Asioille jäi harkinta-aikaa.

Reijo Jylhän mielestä kyse jupakassa on siis periaatteesta. Lienee kyllä muustakin. Toinen asia, joka urheilijasopimuksessa hiertää ja on joustamaton, on ainoastaan yksi sallittu hiihtäjän oma mainos maajoukkueasussa. Maajoukkuetoiminta on kuten sanottua kallista ja se raha on kerättävä, eikä siihen ole koskaan talkoohenkeä hiihtäjien puolelta löytynyt, jos kohta ei ole haettukaan. Eikä ole syytäkään. Organisaation on oltava sitä varten niin kauan kuin organisaatio on. Tiettyjä uhrauksia se hiihtäjiltä kuitenkin vaatii muun muassa tämän mainoskysymyksen kautta.

Nyt Suomi cupin myötä hiihtäjillä on mahdollisuus kerätä sponsoritarraa omiin varusteisiinsa, mutta onko kyseinen kilpailusarja riittävän houkutteleva. Onko nyt koettu harkitsematon ulostulo vaikuttamassa siihenkin ja onko näkyvyyttä?

Suurin kivi kengässä tai tässä tapauksessa monossa taitaa kuitenkin olla tämä päävalmentajakysymys, jossa siinäkin Hiihtoliiton/maastohiihdon johto on menetellyt viime valinnassa taitamattomasti. Ilmeisesti uusin sopimus norjalaisen Magnar Dalenin kanssa allekirjoitettiin jo kesäkuussa, mutta samalla päätettiin julkaista tämä vuoden 2014 kevääseen jatkunut sopimus vasta samaan aikaan kuin muitakin kuten huoltoon liittyviä sopimuksia. No sehän on selvää, ettei tällainen asia pysy ”piilossa”. Se vuoti kuin seula medialle.

Johto petti samalla lupauksensa. Oli sovittu, että päävalmentajakysymyksestäkin ennen päätöstä neuvotellaan maajoukkuehiihtäjien kanssa. Ei neuvoteltu. Lisää hölmöläisten hommia.

Dilemma Dalen on sinänsä aika mielenkiintoinen. Useammat ”syväkurkut” tietävät, että jopa melkein sata prosenttia edustushiihtäjistä on tyytymätön päävalmentajaan, mutta eipä sitä kukaan julkisesti tule sanomaan. Päinvastoin; muutama kuukausi sitten monet julkisuudessa vakuuttivat, että välit ovat kunnossa! Näyttää siltä, että todellinen tyytymättömyys on vaikeaa tuoda esille, jolloin on helpompi nostaa ”viiden prosentin kohu”.

Valitettavasti kohun vaikutukset nyt saattavat kohota ihan muulle tasolle kuin viiteen prosenttiin. On mahdollista ajatella, että tietyt sponsorit eivät kauaa jaksa tätä mediahölmöilyä sietää. Etenkään aikana, jolloin on todennäköistä, että uusien tv-oikeuksien myötä hiihtourheilun näkyvyys saattaa huomattavasti totutusta pienentyä!

Nyt todella tarvittaisiin sitä viisasta Mattia tai useampia., Yksi hyvä ehdokas on Oslon maailmanmestari Matti Heikkinen, joka lähtiessään omalla kustannuksellaan Italian leirille totesi näin MTV3:n nettisivuilla: ”Tämä on nyt todella pysähtymisen paikka. Minkä takia tämmöisillä asioilla tullaan tällä tavalla esille”?

Edelleen Heikkinen toteaa: ”Olennaista on katsoa kokonaiskuvaa. Täytyy pysähtyä ja miettiä ja ymmärtää missä tilanteessa lajissamme ollaan. Järki on nyt unohtunut pahemman kerran. Sanotaan, että viisas väistää. Jatkossa meidän täytyy yhdessä tuumin väistää tämmöisiä asioita, jotta hiihto pystyy tekemään menestyksekästä työtä myös jatkossa”!

Heikkisen puheesta on löydettävissä viisaita terveisiä kaikille toimijoille, niin johtajille, valmentajille kuin hiihtäjillekin.

Säkillä ei voi todellakaan kantaa valoa sisään ja tuoda toisella pimeyttä pois. Tarvitaan yhteiset ikkunat seiniä kaatamatta.

Arto Teronen