Suomessa, ainakin jääkiekkopiireissä Jorma muistetaan etevänä jääkiekkoilijana, joka pelasi ensimmäisenä ammattilaisena Englannissa ja myöhemmin Ruotsissa sekä Detroitin ”oldtimers”- joukkueessa muun muassa samassa ketjussa Gordie Howen kanssa. Lempinimi Jerry taisi tulla jo Englannissa, jossa sikäläiset kanadalaiset päättivät ääntää ulkomaalaiset nimet omalla tavallaan.

Suomessa Jorma voitti kolme mestaruutta Ilveksessä, pelasi ja valmensi lyhyehkösti HIFK:ssa ja oli mukana muun muassa siinä maajoukkueessa, joka Squaw Valley olympiakisoissa voitti ns. Tyynenmeren sarjan. Maanantaina Radio Suomen urheilun Taustapeilissä Jorma muisteli esimerkiksi sitä miten joutui etsimään suomalaisten urheilujohtajien baarikierroksella hukkaaman Taistelijan maljan. Se löytyi, mutta siitä ei saanut puhua. Nyt saa, aika on jo hukkaajista jättänyt.

Muistellessaan erilaisia jääkiekkoilijoita Jorma usein totesi, että ”se ja se oli erinomainen jääkiekkoilija tähän asti” ja näytti sen jälkeen poikittain kaulaansa. En kysynyt sen tarkemmin, mutta tuli mieleen miten paljon urheilussa ja yleensäkin menestymisen sanotaan olevan päästä kiinni. Nimenomaan yläpäästä.

Enenevässä määrin meillä puhutaan urheilussa henkisestä tai psyykkisestä valmennuksesta. Joka kerta kun menee kehnommin, todetaan, että henkistä valmennusta ei ole riittävästi. Kuitenkin kun tutkii tätä nykyajan ihmettä eli internettiä, niin löytyy kyllä runsaasti jopa alan ammattilaisia, jotka ovat valmiit korvausta vastaan tätä autuutta jakamaan. Niin tietysti pitää ollakin. Haetulla ammattitaidolla on oltava korvauksensa.

Eli henkistä valmennusta on saatavissa, mutta haluavatko sitä suomalaiset urheilijat tarpeeksi. Olen aistinut, että monet haluavat, että sitä on taustajoukoilla tarjolla, mutta kuinka moni mahtaa kokea sen niin tärkeäksi, että todella haluaa sitä omista lähtökohdistaan? Eli jo silloin ennen kuin sitä ryhdytään ikään kuin tarjoamaan.

Pelkoko on aseeni?

Skottilainen aikanaan kovin suosittu kirjailija Alistair McLean kirjoitti useita suosittuja sekkailunomaisia kirjoja. Yksi niistä oli suomeksi ”Pelko on aseeni”, mutta englanninkielinen nimi ”Fear is the key”, pelko on avain, sopii ehkä tähän paremmin. Pelko ja sen liikkeelle saamat ainesosat voivat joskus antaa sysäyksen uskomattomiin suorituksiin, jos kohta kaikki voi toimia toisinkin päin.

Jos puhutaan nimittäin henkisestä valmennuksesta urheilussa, niin voisin kuvitella sen olevan ennen muuta erilaisten epäilyjen, epävarmuuden ja pelkojen poistamista. Ja ellei poistamista niin niiden hallintaa.

Kauan sitten jo pelkäämisen aloittaneena voisin myös kuvitella, että henkisen valmennuksen ensimmäinen askel meillä pitäisi olla sen pelon poistamisessa, jota henkistä valmennusta kohtaan tunnetaan. Suomalainen ihminen kun on sellainen, joka uskoo kaiken päähän kohdistuvan, ei fyysisen toimenpiteen olevan ajankohtaista silloin, kun häntä pidetään lähinnä hulluna. Perusajatus on aika monta vuosikymmentä ollut tämä.

Siinä missä Yhdysvalloissa monilla pitää olla oma psykiatri, meillä tunnetaan häpeää, jos joudumme moiseen turvautumaan. Kärjistystä väitteessä tietysti nykyaikana on. Maailma muuttuu, mutta ei silmänräpäyksessä. Perinteisessä suomalaisuudessa on yhä epävarmuutta kaikessa mikä päätä koskee.

Sain vähän aikaa sitten Satu Kasken ja Vesa Nevalaisen tuoreen kirjan ”Pessimisti ei pety”. Luin sen, vaikka omistuskirjoituksessa todetaankin, että ”et sä kuitenkaan jaksa lukea tätä”! Kirjaa on kuitenkin viehättävää lukea. Tekstistä ja ajatuksista voi helposti tunnistaa paitsi itsensä myös kavereitaan ja tuttaviaan. En pettynyt.

Kirjassa todetaan muun muassa näin: ”Voittaminen on vaikea taito. Urheilija voi tehdä elämänsä hienoimman suorituksen jäädäkseen mitalitta tai hävitäkseen ottelun. Voittaminen voi herättää paljon pelkoja. Voittaminen on usein yksinäistä puuhaa. Onnittelujen takana voi olla aitoa kateutta ja toivetta toisen epäonnistumisesta. Voittaja jää usein yksin. Voittaminen lisää myös vastuuta sekä lisää odotuksia osaamisesta ja onnistumisista. Voittamisen jälkeen jokaisen teon tulisi ilmentää voittajan elkeitä ja osaamisen varmentumista. Epäonnistuminen ja virheet eivät sovi voittajalle.”

Tiivistettynä voisi siis sanoa, ettei ainoastaan voittaminen ole vaikeaa, vaan myös voittajana oleminen!

Se onkin voittamisen pelkoa!

Hyvin amatöörinä päähän liittyvissä asioissa on aina ollut helppoa uskoa, että urheilussa jos muuallakin hallitsevampaa kuin voittamisen tahto on häviämisen pelko. Luettuani edellä mainitun kirjan olen nyt taipuvainen ajattelemaan, että eihän tässä häviämisestä olekaan kyse. Kuka tahansa pystyy häviämään, mutta voittaminenhan se on vaikeaa – tätä kommenttia voi tässä pitää lähinnä kehnonnaiivina sutkauksena.

Kirjassa todetaankin, että voittaminen itse asiassa herättää helposti pelkoja. Ihmisen voi olla helpompi olla ikuinen kakkonen kuin ihailtu, kadehdittu, selän takana parjattu, täydellisyyteen pyrkivä ja kaikkien tuijottama ykkönen!

Näinhän se aika usein on. Tehdessämme Kiveen Hakatut - sarjaa on tullut selväksi miten vaikeaa sankarina oleminen saattaa olla. Jopa lopullisen kohtalokasta. Urheilusankaruus ei tässä mielessä kuitenkaan ole sitä vaikeinta sankaruutta. Traagisia esimerkkejä riittää jopa enemmän taidekulttuurin puolelta.

Mutta kun puhutaan henkisestä valmennuksesta urheilussa voi olla hyvä tiedostaa, ettei kysymys voi olla ainoastaan esteiden poistamista voittamisen tieltä, vaan myös valmennusta voittajana olemiseen. Valmennusta siihen, että se kaulan yläpuolinen osa tuntee paitsi mahdollisuudet ja syyt myös seuraukset.