Arto Teronen |

Vuoden urheiluteko

Faktoihin perustuen odotin että Daegun MM-kisat menevät suomalaisittain huonosti, mutta täytyy myöntää, että ne menivät odotettua huonommin. Toki iloitsemme siitä, että yksi juoksija ylti välieriin ja moukarimies oli yhdeksäs, mutta ennen kaikkea siitä, että oikeusturvalautakunnan kisoihin valitsema Antti Ruuskanen ”pelasti” suomalaisen keihäänheiton kuten eräässä mediassa hypetettiin Ruuskasen selviydyttyä viimeisenä heittäjänä varsinaiseen kilpailuun.

Ja finaalissahan Ruuskanen oli niin lähellä MM-pistettä, kahdeksatta sijaa, että hirvitti. Näin ollen oikeusturvalautakunnan puuttuminen – tietysti Ruuskasen aloitteesta – arvokisavalintoihin voisi olla vaikka palkitsemisen paikka. Miten olisi esimerkiksi Uno Vuoden urheiluteko-sarjassa tammikuun Urheilugaalassa?

Daegun jälkeen tarttis nyt kuten presidentti Mauno Koivisto tapasi sanoa, jotain tehdä. Tai sitten ei, sillä moni on kysynyt, mikä pakko suomalaisten on yleisurheilussa tai yleensäkään maailmalla menestyä. Eihän pakko ole muuta kuin kuolla, eikä senkään lopullisuudesta olla kovin yksimielisiä. Toisaalta on yhä olemassa niitä, joiden mielestä huippu-urheilu on merkittävää jopa kansakunnalle. Oli ennen, mutta myös yhä.

Kun Suomi EM-kisoissa Budapestissa vuonna 1966 jäi ilman mitalia, silloinen Suomen Urheiluliitto suoritti toimenpiteitä, kuten nykyisin joissakin parkkihallien mittareissa sulokkaalla suomella kerrotaan. Jukka Uunilan johdolla maahan hankittiin valmentaja Uudesta-Seelannista, Arthur Lydiard, jota toki vastustettiin myös. Kuuluvimpia vastustajia oli Pekka Tiilikainen, joka sinivalkoisena piti moista epäisänmaallisena.

Lydiard oli Suomessa muutaman vuoden ja löysi vaimon, mutta toi monien mielestä myös käsityksen siitä, millaista raakaa harjoittelua todellinen menestyminen yleisurheilussa vaatii. Tuskin maailmasta samanlaista

Lydiardia tähän hätään löytyy, mutta olennaista olisi nollata tilanne ja tehdä jotain muutakin kuin strategioita.

Jos nyt uskotaan, että ”kyllä tämä tästä” joudutaan aika huijauksen kohteeksi. Jotenkin kenties saman tapaan kuin millä mykkäfilmien ja äänellistenkin koomikolla W.C. Fieldsillä oli tapana vauhdittaa poikasena lehtikauppaa; Fields huusi kadunkulmassa ”viittä miestä huijattu” ja kun seuraava osti lehden ”kuutta miestä huijattu”.

Mitä Sampo protestoi?

Farssiin kuuluu, että sivuosia pitää olla paljon, ainakin tässä tapauksessa. Nyt otsikoihin on noussut Daegussa harjoittelemassa käynyt Sampo Lehtola, joka sanoo kieltäytyneensä Suomi-Ruotsi-maaottelusta protestina valintamenettelyä kohtaan. Mitä Lehtola siis protestoi? Sitäkö, että hänet valittiin aluksi kisoihin, muta SUL joutui pyörtämään päätöksen siitä riippumattomista syistä? Protestoiko Lehtola Urheiluliittoa vai oikeusturvalautakuntaa kohtaan? Tavallaan syytönhän Lehtolan pomputtamiseen Urheiluliitto tässä tapauksessa on.

En tiedä onko Lehtola itse keksinyt tämän protestiajatuksen, mutta toivottavasti nyt kuluvat päivät muuttavat nuorukaisen mieleen, sillä huolimatta Daegun surkeasta menestyksestä suomalainen yleisurheilu kyllä jatkuu muodossa tai toisessa. Uskoisin, että myös huippu-urheiluna. Mikä olisi sen parempi paikka nuorukaisen jatkaa orastavaa uraansa kuin heittää Suomi-Ruotsi-maaottelussa ja saada näin kokemus, josta voisi olla suurtakin hyötyä jatkoa ajatellen.

Lehtolan protestissa on nähtävissä miten subjektiiviselle tasolle ongelmat yleisurheilussa ovat vähitellen painumassa. Yhteinen hiili on sammumassa ja tarvitsi kipeästi uutta sytytinainetta ennen kuin kentällä jo liikkuvat huhut laajemmastakin vastarintaliikkeestä muuttuvat todelliseksi. Suomeksi tuo edellinen lause kai olisi jotenkin niin, että Urheiluliitosta kannattaisi nyt jatkossa löytää keinot olla edelleen ylpeitä lajista ja kehittää sitä yhtenäisenä.

Voi kuitenkin olla, ettei tuleva syksy tuo esille ainoastaan itse urheilukentällä olevia ongelmia, vaan suurempia kokonaisuuksia, joiden selvittämiseksi sitä kuuluisaa läpinäkyvyyttä monissa muissakin asioissa aletaan vaatia. Esimerkiksi liiton talousasioihin liittyviä puheita kuuluu pikku hiljaa ihan korvia höristämättäkin.

Luonnollisesti on julkisuudessa jo, ellei vaadittu niin kovasti rohkaistu Urheiluliiton vastuuhenkilöiden eroa. Jos ongelmien ratkaiseminen olisikin niin helppoa ja vaivatonta kuin sen uskotaan olevan jääkiekkovalmennuksessa, niin erot voisivat olla ainakin näkyvä ja kuohuntaa tyynnyttävä ratkaisu, mutta eivät poistaisi suinkaan koko ongelmavyyhtiä.

Huippu-urheilun ongelmat ovat syvemmällä, nykymaailmassa jopa kenties niin syvällä, että Suomen tapaisessa hyvinvointivaltiossa on nähtävä koko kulttuurinalue ihan toisenlaisessa asemassa.

Ryhmälle kenties vähän lisäpainetta

Vähän aikaa sitten saatiin tutkimus, jonka kukaan joukkuelajit sopivat suomalaisille. Yksinäisen ja valtavasti kunnianhimoa sekä tavoitteellisuutta vaativan puurtamisen ajat tuntuvat olevan ohi, minkä hoksaaminen ei tietysti ihan valtavaa päättelykykyä vaadi. Aina kuitenkin löytyy myös niitä jotka ovat puurtamiseenkin valmiita, mutta vähenevässä määrin. ”Syömähampaat”, joiden pettämistä Daegussa yleisurheilujohto näyttää harmitelleen, vaativat jatkossa kuitenkin tarkempaa hoivaa kuin vain satunnaista paikkaamista.

Kun HUMU eli huippu-urheilun muutosryhmä muutama aika sitten perustettiin, tiedossa oli jo, että suomalaisessa huippu-urheilussa on jyrkästi laskeva käyrä. ”Murheen laakson” syvyyttä ei vain osattu arvioida ennen kuin ehkä nyt. Eikä tämä koske tietysti kaikkea urheilua voivat tässä tapauksessa esimerkiksi kori- ja lentopalloilijat oikeutetusti muistuttaa. Joukkuelajeja…

Muutosryhmän paineita viesti Daegusta varmasti kuitenkin nostaa. Paineita ennen kaikkea siihen, että ryhmällä on esittää todellisia asioita tulevaisuuden huippu-urheilun hoitamiseksi, eikä ainoastaan järjestelmää, jossa aukeaa mielenkiintoisia ja ennen kaikkea palkallisia huippu-urheilun johtavia tehtäviä kuten joissakin piireissä arvioidaan.

Vaikka ryhmässä viisaita onkin, niin olisi kuitenkin väärin odottaa, että niilläkään voimin ehdotonta viisasten kiveä löytyisi. Kiveä, jolla alkuperäisen uskomuksen tapaan ryhdyttäisiin kultaa taas kantamaan, ellei jo Lontoosta niin viimeistään 2020-luvulla. Ryhmän työn tuloksena kenties syntyvä yhteinen käsitys huippu-urheilun tilasta, asemasta, tahdosta ja yhtenäisyydestä olisi jo aikamoinen kivijalka ja työhön sijoitettujen miljoonien arvoista.

Tietysti tämäkin juttu on kuin ennen vanhaan, ehkä vieläkin, lehden pääkirjoitus: ensin luetellaan pari, kolme faktaa ja lopuksi esitetään hurskas toivomus. Olkoon se toivomus nyt vaikka, että suomalaisessa urheilussa jatkossa pystyttäisiin parempaan.

Lähteet:
Arto Teronen

Kommentoi aihetta

(0 kommenttia)

Kirjoita kommentti

Vastaa alla olevaan kysymykseen. Kysymyksen on tarkoitus varmistaa, että lähetetty kommentti ei ole tietokoneella automaattisesti luotu häiriöviesti.

Kiitos! Kommenttisi on lähetetty Yle Urheilun toimitukseen. Julkaisemme kommentteja klo 07-23 välisenä aikana.

Yle Urheilun toimitus lukee kommentit ennen julkaisua. Asiattomia ja hyvien tapojen vastaisia kommentteja ei julkaista. Pitkiä kirjoituksia voidaan lyhentää, muuten kommentit julkaistaan sellaisenaan.

Kiitos! Ilmoituksesi asiattomasta kommentista on lähetetty Yle Uutisten toimitukseen. Käsittelemme ilmoituksia asiattomista kommenteista klo 07-23 välisenä aikana.

Toimitus tarkastaa kommentin, josta ilmoitus on annettu ja poistaa tarvittaessa kommentin verkkosivuilta.

Tuoreimmat aiheesta: Arto Teronen

Urheilun pääuutiset

Suosittelemme

Urheilun tuoreimmat

Muualla Yle.fi:ssä