Elämä edessä

Oli maaliskuun loppu. Kevät hyökyi tänä vuonna päälle voimallisemmin kuin aikoihin. Aurinko sai lumen sulamaan vauhdilla, kaikkialla ulkona kuului lirinä ja lorina ja lintujen hurja sirkutus. Kun seisoi koulurakennuksen auringon lämmittämän seinän vieressä, teki mieli riisua takki pois. Abit jäivät norkoilemaan koulun pihalle, vaikka viimeiset kirjoitukset olivat tältä keväältä ohi ja he olisivat voineet rynnätä saman tien vapauteen, joka tosin suurimmalla osalla tarkoitti ankaraa pääsykokeisiin pänttäämistä.

Tunnelma oli rento ja riehakas. Kaikki naureskelivat ja vitsailivat yhdessä. Se oli nyt ohi, koko piinaavaa ja tuskallinen ylioppilaskirjoitusruljanssi. Kukaan ei enää pakottaisi heitä integroimaan tai derivoimaan tai muistamaan ranskan idiomeja tai miettimään, miten asettelisivat sanansa parhaiten äidinkielen aineistopohjaisessa aineessa. Hetken ajan he voisivat olla täysin huolettomia ja vailla velvollisuuksia. He olivat sen ansainneet.

Sakari kuuli, kuinka muut suunnittelivat illan bileitä. Minne mentäisiin? Kenen luona etkot? Kenen luona jatkot? Tänään kyllä niin nollattaisiin pää! Tänään tanssittaisiin pilkkuun saakka, niin että hiki vain virtaisi. Sakaria hymyilytti muiden into. Ihan kuin olisivat ensimmäistä kertaa pääsemässä baariin, vaikka kaikki olivat olleet täysi-ikäisiä jo jonkin aikaa. Hän alkoi tehdä lähtöä, vaikka olisi tehnyt mieli vielä jäädä nojailemaan seinään, sulkea silmänsä ja vain nauttia kevätauringosta. Peetu kuitenkin odotti nälissään kotona.

– Kai säkin tulet illalla? Venla kysyi juuri silloin ja pyöritteli ujona pitkän, värikkään kaulahuivinsa toista päätä kätensä ympärille.

– En mä tiedä…, Sakari vastasi, vaikka tiesi ihan hyvin.

Ei hän pääsisi. Ei tälläkään kertaa. Hän muisti edellisen kesän ja aamuyöhön saakka venähtäneen illan rantakallioille muiden lukiolaisten kanssa. Hän oli viimeksi silloin voinut olla yötä poissa kotoa. Se oli ollut parempaa aikaa, helpompi jakso. Oli hän silloinkin tuntenut vähän huonoa omaatuntoa, mutta takaraivossa nakuttava ääni oli vaimennut, kun Venla oli äkkiä tullut hänen luokseen ja suudellut noin vain, mitään selittelemättä. Sakari muisti tytön päärynäsiideriltä maistuneet huulet ja hymyn, joka oli ollut yhtä aikaa ujo ja itsetietoinen.

Sitten oli tullut taas käänne huonompaan. Sakari oli joutunut perumaan treffit toisensa jälkeen Venlan kanssa. Lopulta tyttö oli lakannut ehdottelemasta, ja vaikka Sakari oli halunnut selittää, hän ei ollut saanut aikaiseksi puhua tytölle suoraan. Oli ollut niin paljon kaikkea, elämä yhtä kiirettä ja vuoristorataa. Siksi tuntuikin mukavalta, että Venla jaksoi vielä kysyä. Ja samalla se tuntui pahalta, koska hänen olisi taas pakko kieltäytyä.

– Mä… ilmoittelen sitten kun tiedän, Sakari valehteli päästäkseen tuottamasta Venlalle pettymystä.

Tyttö näytti niin iloiselta, niin onnelliselta ja toiveikkaalta. Hän vilkutti Sakarille söpösti, kun tämä kääntyi koulun portilla vilkaisemaan taakseen.

Kännykkä värähteli taskussa tekstaria. Sakari poimi puhelimen esiin. Viesti oli Peetulta:

”Tuo karkkia.”

Sakari hymähti. Peetu oli ainakin suora vaatimuksineen. Hän tekstasi takaisin:

”Okei mä tuon. Mulla menee vielä hetki. Mä käyn sairaalan kautta.”