Ihana, punatukkainen tyttö

Lauri asteli vettä valuen Aleksin ja tyttöjen luo. Hän tunsi olonsa epämukavaksi. Eivät kai uikkarit olleet liimautuneet ihoon jotenkin omituisesti? Vatsaa piti ainakin vetää sisään ja rintakehää työntää ulos. Näyttikö hän aivan uitetulta, kalpealta kalkkunalta? Miksi Mia piti tulla rannalle juuri nyt?

Mia nauroi juuri kaverinsa kanssa jollekin, mitä Aleksi oli sanonut. Lauri ei tuntenut Mian tummatukkaista kaveria. Eikä hän oikeastaan nähnyt ketään muuta kuin Mian.

Leiskuvan punaiset hiukset.

Pisamaiset käsivarret.

Lyhyt, vihreä mekko.

Mia näytti ihan hemmetin täydelliseltä.

– Morjensta! Lauri tervehti ja yritti tavoitella huolettoman rentoa äänensävyä.

Hän tajusi kuulostavansa joltain Kummeli-hahmolta.

– Moi, Mia vastasi hieman ujosti. – Tässä on mun serkku Leena.

Leena nyökäytti päätään ja hymyili. Hänkin oli ihan söpö, mutta ei silti mitään verrattuna Miaan. Laurille tuli välillä kuuma ja välillä kylmä. Hän olisi halunnut sanoa vaikka mitä, mutta ei äkkiä keksinytkään mitään sanottavaa. Mia oli ihan liian lähellä. Kuvitelmissaan Lauri oli jutellut hänelle monet kerrat, mutta todellinen Mia oli jotenkin liian todellinen. Oikeasti siinä, vierellä, tuoksumassa jollekin tyttömäisen makealle.

– Meille tulikin illaksi ohjelmaa, Aleksi tiedotti.

– Niin. Mulla on tänään bileet. Sinne tulee kaikki, Mia selitti ja katsoi Lauria pitkien, vaaleiden ripsiensä lomasta.

– Okei. Oukkidoukki. Eiköhän me jotenkin saada itsemme sinne järjestettyä, Lauri sanoi.

Hän ei halunnut kuulostaa yli-innokkaalta. Tytöt eivät kuulemma tykänneet liian helpoista pojista.

– Totta kai me tullaan! Aleksi kiirehti lisäämään ja katsoi Lauria kummissaan. – Ei meillä ole mitään suunnitelmia.

– Kiva. Nähdään sit illalla, Mia sanoi, heilautti kättään ja lähti serkkunsa kanssa.

Lauri katsoi heidän peräänsä. Vasta nyt hän tajusi, kuinka hurjasti hänen sydämensä jyskytti.

Tänä iltana hän olisi iskussa. Tänä iltana hänellä olisi mahdollisuus jutella kahdestaan Mian kanssa.

– Haloo! Maa kutsuu Lauria!

Lauri hätkähti. Aleksi virnuili.

– Saitko sä auringonpistoksen? Aleksi piruili. – Mennääs järveen viilentämään sun oloa. Viimeinen vedessä on Matti Näsä!

Aleksi pinkaisi juoksuun, ja Lauri säntäsi hänen peräänsä. Jalat tuntuivat oudon energisiltä ja vahvoilta, vaikka ne olivat hetki sitten olleet kuin vaahtokarkkia.

• • • *** *** *** ***

Ilta oli tummenemassa, kun he kävelivät Mian kotia kohti. Omakotitalon avoimesta ulko-ovesta kantautui bassojytke. Lauri tunsi joka askeleella pihatien keinahtavan allaan. He olivat Aleksin kanssa kiskoneet kaljat pohjiksi. Pari vuotta vanhempi tuttu oli ostanut heille kohtuullisella hakupalkalla.

– Ota tosta, Aleksi suhahti ja tarjosi Laurille minttupastillin. – Mimmit ei tykkää, jos lemahtaa kaljalta. Ainakaan tässä vaiheessa iltaa. Myöhemmin ne ei enää huomaa.

Roope, tuttu rinnakkaisluokkalainen tervehti heitä huutaen kovaan ääneen:

– Kato Kallio! Ja Ruuskanen! Piilottakaa nyt äkkiä kaikki hyvännäköset tytöt!

Aleksi naurahti ja löi Roopen kanssa ylävitoset. Lauri tiesi, ettei Aleksi pitänyt lainkaan siitä, että häntä kutsuttiin Ruuskaseksi. Se on mun isän nimi, Aleksi sanoi aina, enkä mä ole todellakaan samanlainen kuin mun isä.

Lauri kuunteli puolella korvalla kärsimättömänä Aleksin ja Roopen läppää. Hän olisi halunnut mennä jo sisälle. Hän tunsi, kuinka nousuhumala teki hänestä iloisen, fiksun, komean ja vastustamattoman. Tänä iltana Mia olisi hänen.