Kyynelten vieriessä

Sakari tulisi muistamaan tuon kevään häkellyttävän lämpimänä ja aurinkoisena. Hän vietti siitä suurimman osan sisätiloissa, työvoimatoimistossa, Kelassa, kaiken maailman virastoissa ja toimistoissa ja instansseissa, joiden käsissä hänen ja Peetun tulevaisuus oli. Hän täytti lomakkeita ja papereita ja anomuksia ja selvityksiä ja otti kopioita virallisista asiakirjoista, sai kuulla nyrpeiltä virkailijoilta täyttäneensä jonkin kohdan väärin, täytti sen uudestaan oikein, istui jonotusnumeron kanssa kalseissa odotustiloissa ja tuijotti kelloa, jossa minuutit muuttuivat sekunneiksi, sekunnit minuuteiksi, minuutit tunneiksi. Samaan aikaan ulkona juoksi ja väreili ja lauloi kevät, joka turvotti puihin silmut ja sai ne puhkeamaan lehdiksi aiemmin kuin Sakari saattoi muistaa koskaan tapahtuneen.

Ulkona hehkui elämä, ja Sakarista tuntui, kuin kaikki langanpäät olisivat karkailleet hänen ulottumattomiinsa.

Äidille annettiin enää vain kipulääkitystä. Kun Sakari kävi sairaalassa, äiti ajelehti unen ja valveen välimaastossa, ehkä enemmän jo unen puolella.

Vuokranantaja ilmoitti, että heidän pitäisi muuttaa viimeistään kahden kuukauden kuluttua, sillä hänen sukulaistyttönsä oli tulossa kaupunkiin kesätöihin ja opiskelemaan.

Sakari teki työhakemuksen toisensa perään. Soitteli työpaikkoihin. Kävi paikan päällä kysymässä töitä. Osoitti aktiivisuutta. Tuloksetta. Häntä ei haluttu siivoojaksi eikä kaupan kassalle, ei tukkuliikkeen varastoon eikä edes puhelinmyyjäksi. Osa työnantajista ilmoitti heti suoraan hakemuksen saatuaan, ettei paikkaa irtoaisi. Jotkut kutsuivat haastatteluun ja heti Sakarin nähdessään alkoivat keksiä syitä, miksi hän ei olisi työhön sopiva.

Venla ei enää laittanut viestejä. Syykin selvisi. Sakari näki tytön yhtenä päivänä kaupungilla. Kulkemassa käsi kädessä pitkätukkaisen pojan kanssa. Sakari vaihtoi äkkiä suuntaa, eikä Venla huomannut häntä. Sakari ei vain halunnut moikata, vaihtaa kuulumisia. Mitä hän olisi sanonut? Joo, mitäs tässä. Äiti tekee kuolemaa, mulla ja Peetulla ei ole kohta asuntoa eikä rahaa, enkä mä tiedä ollenkaan, miten me selvitään.

Synkimpinä hetkinä Sakari ajatteli, että aivan sama. Hän ei ikinä saisi Peetun huoltajuutta. He joutuisivat eroon toisistaan. Miksi hän edes yritti?

Toukokuun 15. päivänä Sakari heräsi aikaisin aamulla. Peetu nukkui vielä, tuhisi ja kääntelehti levottomana. Toivottavasti hän ei nähnyt painajaista. Sakari katseli hetken pikkuveljeään. Miten hän pystyisi suojelemaan tätä? Miten hän saisi järjestettyä heille hyvän elämän? Sakari sulki hiljaa makuuhuoneen oven ja meni keittiöön. Auringonnousu värjäsi taivaan hehkuvan punaiseksi. Se oli niin kaunista, että silmiin sattui.

Sakarin ajatukset ajautuivat aurinkoenergiayhtiö Suneriin, joka oli pienessä Virtauksen kaupungissa. Hän oli käynyt sielläkin työhaastattelussa viikko sitten, mutta yhtiöstä ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen. Oletettavasti siis vesiperä. Taas. Hän oli typeryyksissään ehtinyt jo vähän innostua Virtauksesta ja miettiä, voisiko siinä olla heille uusi kotikaupunki. Kaikki oli vaikuttanut siellä niin mukavan kompaktin kokoiselta ja ihmisläheiseltä. Äiti nyt tietysti jäisi tänne, mutta kuinka pitkäksi aikaa… No, turha sitä oli miettiä. Olisi työpaikasta jo kuulunut jotain, jos hän olisi saanut sen.

Sakari joi aamukahvia rauhassa ja luki lehteä. Äkkiä hänelle tuli omituinen olo. Hän vilkaisi kelloa, joka oli 08:13. Juuri silloin puhelin soi. Sakari kiiruhti puhelimen kanssa vessaan ja sulki oven perässään, ettei häiritsisi nukkuvaa Peetua. Hän tiesi jo vastatessaan, etteivät uutiset olisi hyviä.

Puhelu päättyi 08:20. Lääkäri oli kertonut äidin kuolleen aamulla 07:45 nukkuessaan. Loppu oli kuulemma ollut rauhallinen. Sakari tuijotti kännykkää turtana puhelun loputtua. Vasta hetken kuluttua hän tajusi saaneensa puhelun aikana tekstiviestin.

”Onneksi olkoon! Olemme valinneet sinut satojen hakijoiden joukosta. Tervetuloa aloittamaan työt Sunerilla kesäkuun ensimmäisenä päivänä.”

Kun kyyneleet tulivat, Sakari ei tiennyt, mistä syystä hän itki eniten. Surusta vai helpotuksesta?