Pilvilinnoja ja pettymyksiä

Last Christmas I gave you my heart, but the very next day, you gave it away…
Elina oli kuvitellut, että tuosta joululaulurenkutuksesta olisi jo päästy, mutta näköjään ei. Se kaikui Tapiolan Stockmannilla, ja pahinta oli, että hän tajusi hyräilevänsä mukana. Onnellisena. Aamun lämpö tuntui vielä näin iltapäivälläkin sormenpäissä saakka. Niklas oli ensimmäistä kertaa jäänyt hänen luokseen koko yöksi. Hän oli saanut herätä miehen vierestä, hengittää tämän tuoksua sisäänsä, antaa käsiensä lähteä tutkimusretkelle pitkin miehen unista vartaloa, josta unisuus oli karissut nopeasti.

Tavaratalon jouluosasto oli täynnä kimallusta ja enkeleitä ja sydämiä ja idyllisen juhlan kuvitelmaa, joka aiheutti Elinassa tavallisesti lievää ällötystä. Nyt hänen sormensa silittelivät hajamielisesti kultaista joulupalloa ja huulille pyrki jatkuvasti hymy. Ajatukset karkasivat takaisin aamuun. Aina aiemmin heillä oli ollut niin kiire, niin pakottava tarve. Nyt oli ollut kerrankin aikaa. Oli voinut keskittyä jokaiseen tuntemukseen, antaa halun kasvaa asteittain yhä suuremmaksi.

Elinan vatsasta kouraisi ja korvia kuumotti. Hän vilkaisi ympärilleen. Ihmiset tekivät jouluostoksia kiireisinä ja otsa syvillä rypyillä. Jos he tietäisivät… Hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut mitään sellaista. Ei kenenkään kanssa. Ei edes aiemmin Niklaksen, vaikka hän oli kuvitellut, ettei mitään parempaa voinut olla olemassa. Hän oli ollut väärässä. Täydellinen itsekontrollin menettäminen. Yhtä aikaa pelottavaa ja upeaa.

Kun hän oli vähitellen palannut takaisin tähän maailmaan, hikisen Niklaksen kylkeen, hän oli vaistomaisesti puristanut kätensä tiukasti miehen ympärille. Ei ollut halunnut päästää irti.

Tässä on mun elämäni mies, mun elämäni rakkaus, hän oli ajattelut. Oli uskaltanut ajatella niin, sallinut itsensä muodostaa päässään torjutut sanat.

– Mä rakastan sua, Elina oli kuiskannut.

– Mäkin rakastan sua, Niklas oli vastannut.

Niin helppoa. Niin luontevaa. Kuin sanat olisivat jatkuvasti olleet olemassa heidän välillään ja ympärillään ja nyt ne vain lausuttiin vihdoin ääneen. Totuus.

He eivät olleet puhuneet muuta. Eivät tulevaisuudesta tai ratkaisuista tai valinnoista tai kertomisesta. Elina ei ollut vaatinut mitään. Miksi hänen olisi pitänyt esittää vaatimuksia? Ei hän omistanut Niklasta. Niklas oli itsenäinen olento, vapaa tekemään omat valintansa, aivan kuten Elinakin. He olivat suudelleet hitaasti ja keskittyneesti, uppoutuneet hetkeen, jossa oli läsnä kaikki tarvittava. Yhdessä ollessaan he olivat yhtä. Niin yksinkertaista se oli. Eikä heidän yhteytensä kuulunut muille.

Elinan elämä oli jakautunut kahtia. Olivat ne hetket, jotka hän oli Niklaksen kanssa, ja sitten kaikki muu. Nykyään ”kaikki muu” tuntui yhä merkityksettömämmältä. Hän eli Niklaksen kosketuksen alla, kohdatessaan miehen katseen.

Jouluosastolla seistä tönötti muovikuusi, joka oli koristeltu hopeanauhoilla, purppuranpunaisilla palloilla ja lasienkeleillä. Kaikkea oli liikaa. Virtauksessa Haavistolla oli aina aito kuusi, joka tuoksui ihanasti. Muutamat koristeet olivat vanhoja, vuosikymmenten takaa. Niihin liittyi erityisiä muistoja. Elina oli aina rakastanut joulun tunnelmaa. Miltä se tuntuisi tänä vuonna? Kun hän olisi hälisevien lasten keskellä, auttaisi Minnaa ja Askoa parhaansa mukaan, hymyilisi ja nauraisi, mutta hänen ajatuksensa olisivat Niklaksen luona?

Elina oli ajatellut, ettei hän ostaisi miehelle joululahjaa. Turhaa materiaahan se vain oli, eikä heidän rakkautensa kaivannut lahjoja todistusaineistokseen. Kuitenkin nyt, kaiken tämän joululavastuksen keskellä, hänen teki mieli hankkia Niklakselle jotain pientä, jota katsoessaan mies voisi ajatella häntä joulupyhinä.

Tekokuusen vieressä oli rivi lumisadepalloja. Elina otti yhden käteensä ja kallisti sitä. Hiutaleet satoivat pallon sisällä pehmeästi tummatukkaisen tyttöhahmon päälle. Hän mietti sitä iltaa, kun he olivat suudelleet Samppalinnanmäellä ja ensilumi oli alkanut sataa.

– Ihan kuin elokuvissa, hän oli nauranut. Niklas oli katsonut häntä vakavana, ehkä jopa surumielisenä ja todennut:

– Ihan kuin unissa.

But if you kissed me now I know you'd fool me again…

– Anteeksi? Etkös sä ole Elina?

Elina hätkähti ja tajusi katsovansa naista, joka näytti etäisesti tutulta. Nainen työnsi vaunuja, joissa makasi punaposkinen vauva.

– Joo, olen mä, mutta mä en nyt ihan…

– Sori, ethän sä tietenkään tunne mua. Mä olen Hanne Järvelä, Niklaksen vaimo. Mä olen nähnyt sut mun miehen työpaikalla.

Nainen ojensi kätensä. Hän oli vaalea, hoikka ja kaunis. Hymy oli vilpitön. Silmien alla näkyivät pienet väsymyksen merkit, mutta muuten Hanne Järvelä olisi voinut marssia suorinta tietä muotilehden kuvauksiin. Elina tarttui käteen ja sipaisi vaistomaisesti omia hiuksiaan, jotka oli vain vetänyt ponnarille suihkun jälkeen.

– Moi! Joo siis olenhan mäkin nähnyt sun kuvan. Tai siis teidän molempien. Niklaksen työpöydällä.

Vauva tunki suuhunsa nyrkkiä ja hermostui, kun Hanne ohjasi kuolaista nyrkkiä pois suusta. Tilalle tyrkytetty purulelu kelpasi onneksi korvikkeeksi. Hanne pyyhkäisi otsaansa ja huokaisi:

– Mä en käsitä. Ei Oliverille vielä pitäisi olla tulossa hampaita. Mutta koko ajan sen pitää jyystää jotain ja yöt on aivan karmeita. Viime yönäkin mä se heräsi ainakin kakskymmentä kertaa kitisemään.

Elina katsoi vauvaa. Vauva tuijotti takaisin vaaleilla silmillä. Niklaksen silmillä.

– Onneksi teillä loppui tänään se seminaari, niin Niklas on taas ensi yön kotona. Saa herra todellakin luvan hoitaa Oliverin heräilyt, että mä saan tätä ikuisuuden mittaista univelkaa edes vähän kuitattua, Hanne huokaisi ja silitti sitten vauvan poskea hellästi.

– Seminaari? Elina toisti ja tajusi sitten saman tien jatkaa, – Niin joo se seminaari. Niitä nyt ei ole kovin usein.

– Ai jaa? Niklas kun sanoi, että tässä talven mittaan on oikein seminaarisuma, melkein joka viikko jotain.

Hanne pyyhki puhuessaan kuolaa vauvan leualta tottunein liikkein.
Ääliö, Elina moitti itseään.

– Niin siis ei ole ollut aiemmin usein, mutta nyt alkaa tosiaan olla. Useammin. Suma.

Hän olisi halunnut kadota tästä tilanteesta, päästä pakoon, pois, jonnekin kauas. Mitä Niklas oli puhunut hänestä vaimolleen? Maininnut joskus nimen? Kertonut yhteisistä projekteista? Sanonut, että onhan se Elina ihan näpsäkän näköinen nainen, mutta ei mitään verrattuna sinuun, rakas?

– Jouluna me sentään saadaan koko perheen yhteistä aikaa. Niklas on tehnyt koko syksyn niin tolkuttoman pitkää päivää, mutta sellaista kai se aina on uudessa työpaikassa, Hanne selitti luottamuksellisesti hymyillen ja hypisteli lumisadepalloja.

Elina ei osannut muuta kuin myönnellä. Hänellä oli kuuma villakangastakissaan. Kurkussa pisteli etova olo.

– Ja nyt mä sitten yritän täällä epätoivoisesti keksiä, mitä mä ostaisin sille joululahjaksi. Ei sulla olisi vinkkejä? Sähän näet sitä nykyään varmasti enemmän kuin mä, Hanne naurahti.

– Ei mulla kyllä oikein…

– Niklakselle on tosi vaikea ostaa mitään, kun se inhoaa kaikkea tällaista krääsää.

Hanne viittasi kädellään lumisadepalloihin ja muihin kimaltaviin tavaroihin. Vauva oli sillä välin jotenkin onnistunut nappaamaan pöydän kulmalla olleen hilekoristeisen enkelipatsaan ja työnsi sitä juuri suutaan kohti. Hanne tempaisi enkelin nopeasti itselleen.

– Tätä sä et voi syödä! Tiedä mitä myrkkyjä noista hileistä irtoaa.

Vauva parahti lohduttomaan itkuun. Elinan olisi tehnyt mieli tehdä samoin.

– Hei sori, meidän pitää nyt mennä. Oliverilla iskee selvästi nälkäkänkkäränkkä päälle. Oli tosi kiva tavata! Hanne heilautti kättään ja lähti kiidättämään huutavaa vauvaa poispäin.

– Tosi kiva, Elina toisti hiljaa, lähinnä itselleen.