Sydämeni laulaa sinulle

 
 
 
 


Ensimmäinen yö
Elinan sormet naputtivat ikkunalautaan epäsäännöllistä rytmiä. Sade naputti ikkunaruutuun pisaroita, jotka valuivat lasin pintaa pitkin kuin kyyneleet. Elina vilkaisi kännykän kelloa. 22:15. Niklas oli soittanut vartti sitten. Elina, mitä sä oikein teet? Tiedätkö sä yhtään, mihin olet ryhtymässä?

Kysymykset poukkoilivat päässä, eivät jättäneet rauhaan. Eihän tässä mitään, hän yritti uskotella itselleen. Niklas tulee vain hakemaan ne presentaatiopaperit, koska haluaa perehtyä niihin jo tänä iltana. Ei mitään sen kummallisempaa.

Elina katsoi ikkunasta heijastuvaa kuvajaistaan. Punehtuneita poskiaan. Pitkiä, tummia hiuksia, jotka hän oli heti Niklaksen soiton jälkeen irrottanut ponnarilta ja päästänyt laskeutumaan olkapäitä pitkin, valumaan alas selkään. Mä pidän sun hiuksista auki. Ne on kuin tumma vesiputous. Niin Niklas oli sanonut töissä pari viikkoa sitten ja hipaissut hänen hiuksiaan lapaluiden kohdalta. Hipaisu oli tuntunut Elinan korvannipukoissa ja varpaankärjissä saakka. Normaalia, soveliasta työkavereiden välistä kommentointia? Ei todellakaan. He olivat aikoja sitten ylittäneet soveliaisuuden rajat. Elina tiesi sen. Niklas tiesi sen.

Katseet, muka vahingossa yhteen osuneet kädet, sanat, joiden piilomerkitys oli tarkoitettu vain toisen korville. Elina ei ollut kuvitellut niitä. Hän oli nähnyt Niklaksen pelin läpi ja tarttunut haasteeseen, lähtenyt peliin mukaan. Aluksi se oli ollut vain hauskanpitoa ja kevyttä flirttiä, josta hän oli ajatellut voivansa vetäytyä hetkenä minä hyvänsä. Eihän hän nyt mitään sen enempää. Työkaverin kanssa. Naimisissa olevan miehen, jolla oli pieni vauva. Hän oli kuvitellut panevansa koko jutulle stopin, ennen kuin raja tulisi vastaan.

Nyt raja oli tässä. Hän oli päästänyt asiat näin pitkälle. Eikä hän enää osannutkaan lopettaa.

Elinan teki mieli vaihtaa lenkkivaatteet ylleen ja lähteä juoksemaan sateeseen Pitkäjärven rantaan. Hän olisi halunnut antaa sateen huuhtoa pois tämän polttavan tunteen, joka väreili hänen vatsassaan. Niklas olisi saanut turhaan soittaa ovisummeria. Kännykkä olisi saanut hälyttää yksin ikkunalaudalla, kun Elina olisi antanut lenkkareiden takoa sateen kastelemaa asvalttia. Jalat olisivat takoneet maata, ja hän olisi takonut päähänsä järkeä. Hikoillut ulos sopimattomat ajatukset.

Hän ei kuitenkaan liikahtanut paikoiltaan. Hän seisoi yhä ikkunan ääressä ja tuijotti kadulle. Odotti Niklaksen auton valoja.

Sä et varmaan voisi koskaan kuvitella rakastuvasi tällaiseen mieheen? Senkin lauseen Niklas oli heittänyt niin kevyesti jonkin kahvitaukokeskustelun lomassa. Elina ei enää edes muistanut, mihin se liittyi. Ehkä johonkin Niklaksen harrastukseen tai musiikkimakuun tai tapaan puhua autoista kuin naisista. Niklas oli vilkaissut häntä silmäkulmastaan ja hymyillyt sitä ärsyttävää, vinoa hymyään, joka sai Elinan jalat tuntumaan hyytelöltä. Muut työkaverit olivat vain nauraneet kuin hyvällekin vitsille. Elina oli pakottautunut nauramaan mukana, vaikka hän oli koko ajan tiennyt, että Niklas kysyi tosissaan.

Ei, Elina ei ollut voinut kuvitella rakastuvansa sellaiseen mieheen. Niin oli kuitenkin päässyt käymään.

Ovipuhelin pärähti soimaan, ja Elinan sydän alkoi läpättää niin villisti, että hän pelkäsi sen jyskeen kuuluvan kadulle saakka. Hän ryntäsi ovipuhelimen luo ja painoi nappia pitkään. Eteisen peilistä näkyi nuori nainen, jonka ilme oli säikähtänyt. Elina yritti näyttää itsevarmemmalta ja kovemmalta. Niklaksen ei pitänyt ajatella, että hän oli heikko neito, joka lankeaisi saman tien miehen käsivarsille. Hetken mielijohteesta hän avasi punaisesta paitapuserostaan ylimmän napin. Hän katui sitä saman tien, mutta ei ehtinyt laittaa sitä kiinni, kun ovikello soi.

Hengitys sisään, hengitys ulos. Nyt ihan rauhassa. Ja sitten ovi auki.

– Moi.
– Moi.

Kiusaantunut hiljaisuus. Katseet, jotka eivät uskaltaneet tavoitella toisen silmiä.

– Voinko mä tulla sisään?
– Totta kai.

Elina väisti ovelta, ja äkkiä koko eteinen oli täynnä Niklasta, Elinan aistit olivat täynnä Niklasta. Miehen sateesta kosteat hiukset, tutun partaveden tuoksu, syvä ääni, joka sai Elinan värähtelemään. Resonoin tuota miestä, hän ehti ajatella.

Niklas riisui kenkänsä ja takkinsa. Hänellä oli se vihreä kauluspaita, jota Elina oli kerran kehunut. Sattumaltako?

– Tota, otatko sä teetä tai jotain? Punaviiniä? Mulla on ne paperit tossa keittiössä, että jos sä haluat kysyä niistä jotain, niin voidaan käydä ne vielä yhdessä läpi.

Elina kuuli pälpättävänsä hermostuneena. Niklaskin huomasi sen varmasti. Miehen silmiin kohosi hymy.

– Voisin mä ehkä lasin punaviiniä, Niklas sanoi.
– Okei. Joo. Hyvä. Mä avaan pullon.

Elina kiiruhti keittiöön. Oli hyvä päästä hetkeksi vähän kauemmas miehestä. Hän kaiveli tärisevin käsin astialaatikosta pullonavaajan ja alkoi avata korkkia. Se ei meinannut suostua irtoamaan.

– Jospa mä autan.

Äkkiä Niklas oli Elinan takana ja kietoi kätensä hänen ympärilleen, tarttui pullonavaajaan. Elinan henki salpautui. Niklaksen vartalo painautuneena hänen selkäänsä vasten. Läheisyys oli liikaa. Se ei ollut tarpeeksi.

Elina käännähti ympäri ja kuuli, kuinka pullonavaaja kolahti Niklaksen käsistä keittiön pöydälle. Miehen kädet tarttuivat hänen selkäänsä, vetivät häntä lähemmäs. Elina kohotti katseensa ja näki Niklaksen silmissä saman poltteen, joka piinasi häntä itseään. Oli turha sanoa mitään. Sanat olisivat olleet ylimääräisiä. Tähän hetkeen ei mahtunut muuta kuin he kaksi. Kiihtyneet hengenvedot, yhteen painuneista vartaloista huokuva lämpö.

Elina yritti vielä ajatella valokuvaa Niklaksen työpöydällä. Kaunis, vaalea vaimo ja suloinen vauva. Hän yritti ajatella, että he olisivat katsomassa, todistamassa hetkeä, jolloin varsinainen pettäminen saa alkunsa. Hän voisi pysäyttää hetken, sysätä Niklaksen kauemmas, väittää miehelle, että tämä oli käsittänyt kaiken väärin.

Hän voisi mutta ei halunnut.

Sitten mahdollisuus perääntyä oli ohi. Kuva vaimosta ja vauvasta katosi. Niklaksen huulet painuivat Elinan huulille kuumina ja vaativina, ja hän vastasi samalla mitalla. Suudelmassa ei ollut mitään hellää tai hapuilevaa. He heittäytyivät saman tien nälkäiseen, kiihkeään, epätoivoiseen suudelmaan, jossa viikkojen, kuukausien aikana kasvanut jännite yritti päästä purkautumaan. Mutta suuteleminen ei hillinnyt nälkää, se kasvatti sitä.

Elina oli tiennyt, mihin ilta päättyisi, kun Niklas oli soittanut. Kun Niklaksen huulet hakeutuivat nyt ahnaina hänen kaulalleen, hän ei halunnut mitään muuta maailmassa yhtä kiivaasti.

Pisaroiden rummutus koveni, kun rankkasade pyyhkäisi talon yli, kadun yli, koko kaupungin yli ja huuhtoi mennessään epäilyksen ja syyllisyyden.