Meri Valkama: Yksittäistapausten maa

Miten kulttuurimme muuttuisi, jos lakkaisimme toistelemasta typerää lausetta, jonka mukaan ”pojat ovat poikia”?

Yle Blogit
Meri Valkama.
Meri Valkama.Heikki Valkama.

Eräs viime talvena lukemani Facebook-päivitys on painunut mieleeni. Tuttu nainen kirjoitti, kuinka hänen kolmevuotias poikansa oli leikkinyt päiväkodissa kavereidensa kanssa lumileikkejä. Jossain vaiheessa lasten välille oli syntynyt nujakka, ja poika oli saanut käsirysyssä kipeän osuman. Kun nainen oli hakenut lapsia päiväkodista, hoitajat olivat naureskelleet tapaukselle ja kuitanneet lapsen mukiloidut kasvot poikien väliseksi kahinaksi.

Naisen mukaan pojan isosiskon kaverikahnaukset henkilökunta on aina selvittänyt vakavalla otteella. Poikien kanssa niin ei toimita – ei, vaikka yhteenotto olisi kovakourainen.

Tapaus palasi mieleeni tänä aamuna. Avasin tietokoneeni ja luin uutisen Hyvinkäällä kadulle ammutuista nuorista. Tekijästä tiedettiin siinä vaiheessa lähinnä, että hän on 18-vuotias mies.

Miksi meidän kulttuurissamme lapsille opetetaan pienestä pitäen, että poikien harjoittama väkivalta on luonnollinen osa mieheksi kasvamista?

Uutisten äärellä mietin kahta kysymystä, jotka ovat askarruttaneet lukuisia kertoja aiemminkin. Yksi: Miksi meidän kulttuurissamme lapsille opetetaan pienestä pitäen, että poikien harjoittama väkivalta on luonnollinen osa mieheksi kasvamista? Ja kaksi: Mikä vaikutus väkivallan hyväksyvällä kasvatuskulttuurilla on suomalaiseen väkivaltarikollisuuteen?

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan henkirikollisuuden taso on Suomessa Euroopan unionin kuudenneksi korkein. Väkilukuun suhteutettuna meillä tapetaan ihmisiä yhtä paljon kuin Itä-Balkanilla, Baltian maissa ja Itä-Euroopassa.

Valtaosan henkirikoksista tekevät miehet. Eniten miehet tappavat toisia miehiä ja seuraavaksi eniten naisia, useimmiten nykyisiä tai entisiä puolisoitaan.

Jokaista Suomessa 2000-luvulla tapahtunutta joukkomurhaa yhdistää se, että tekijä on ollut mies.

Hurjista tilastoista huolimatta meillä suorastaan rakastetaan sen hokemista, kuinka murhat, raaimmatkin, ovat yksittäistapauksia.

Sitten ovat tietysti aseet. Tammikuussa 2009 aserekisterissä oli lähes 1,6 miljoonaa asetta. Luvallisia käsiaseita näistä oli noin 250 000. Kuten viime vuosina moneen kertaan on muistutettu, asukaslukuun suhteutettuna enemmän aseita on vain Yhdysvalloissa ja Jemenissä.

Hurjista tilastoista huolimatta meillä suorastaan rakastetaan sen hokemista, kuinka murhat, raaimmatkin, ovat yksittäistapauksia. Kuuluisaksi yksittäistapausselitys tuli Jokelan koulusurmien jälkipuinnissa, kun silloinen sisäministeri Anne Holmlund (kok) kieltäytyi avaamasta käsiaselainsäädäntöä.

Sama keskustelu toistui Kauhajoen koulumurhien jälkeen. Hoettiin, kuinka tästäkään joukkomurhasta ei ollut syytä vetää johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen, eikä etenkään siihen, että lepsulle aselainsäädännölle tulisi viimein tehdä jotakin.

Sitten saapui uusi vuosi 2009. Silloin kosovolainen Ibrahim Shkupolli murhasi ensin entisen naisystävänsä ja sen jälkeen tämän neljä työtoveria kauppakeskus Sellossa. Keskustelupalstat täyttyivät analyyseista. Monien mukaan Shkupollin kansalaisuus ja uskonto olivat ratkaiseva syy siihen, miten mies päätti parisuhdedraamansa ratkaista. Monien mielestä kyse ei missään nimessä ollut yksittäistapauksesta vaan ennen kaikkea siitä, että Shkupollin maanmiehet vain olivat perinteisesti väkivaltaista sakkia.

Tavallaan on ymmärrettävää, ettei samaa selitystä viljellä suomalaisten henkirikosten jälkipuinneissa. Tällaisissa asioissa peiliin katsominen on harvoin mukavaa.

Kuudes sija Euroopan laajuisissa henkirikostilastoissa ei kuitenkaan kerro yksittäistapausten maasta. Se kielii syvälle kulttuuriin juurtuneesta väkivaltaisuudesta.

Miten kulttuurimme muuttuisi, jos lakkaisimme toistelemasta typerää lausetta, jonka mukaan ”pojat ovat poikia”?

Tuttavani Facebook-päivitys jäi painamaan minua ennen kaikkea siksi, että omalla pojallani on samankaltaisia kokemuksia. Poikani oli 2,5-vuotias, kun ensimmäisen kerran kuulin, että hänelle puhuttiin aivan kuin väkivaltaisuus olisi poikalapseen sisäsyntyisesti kuuluva ominaisuus. Iän karttuessa tapaukset ovat lisääntyneet.

En väitä, että poikien ja tyttöjen eriarvoinen kohtelu yksistään synnyttäisi tappajia. En väitä, että sitä tekisi myöskään aselainsäädäntömme, käsiaseiden määrä tai mikään muu yksittäinen tekijä.

Sitä en kuitenkaan voi olla miettimättä, miten kulttuurimme muuttuisi, jos lakkaisimme toistelemasta typerää lausetta, jonka mukaan ”pojat ovat poikia”? Jos lakkaisimme antamasta jo aivan pienille poikalapsille signaalin, että väkivalta on osa heidän luonnettaan. Jos kipuaisimme lumilinnan päälle, tarttuisimme mukiloivia lapsia kädestä ja tekisimme selväksi, että väkivalta on väärin, aina ja poikkeuksetta – riippumatta siitä, kuka sen toteuttaa.

Meri Valkama
Kirjoittaja on Journalisti-lehden toimittaja.


Korjaus 29.5. klo 13.30: Juttuun on korjattu aseiden määräksi 1,6 miljoonaa asetta. Tieto perustuu voimassa olevien aselupien määrään, jutussa aluksi ollut luku, 1,9 miljoonaa, sisälsi myös aseiden rinnakkaisluvat.