Meri Valkama: Avoin kirje Jussi Halla-aholle

On kulunut viikko siitä, kun Hyvinkään keskustassa 18-vuotias Eero Hiltunen kiipesi talon katolle, ampui silmittömästi väkijoukkoon, tappoi kaksi ja haavoitti seitsemää.

Yle Blogit
Meri Valkama.
Meri Valkama.Heikki Valkama.

Myös siitä on kulunut viikko, kun Yle julkaisi tapaukseen liittyvän blogikirjoitukseni.

Kysyin tekstissäni, miksi meidän kulttuurissamme lapsille opetetaan pienestä pitäen, että poikien harjoittama väkivalta on luonnollinen osa mieheksi kasvamista. Pohdiskelin myös, mikä vaikutus väkivallan hyväksyvällä kasvatuskulttuurilla on suomalaiseen väkivaltarikollisuuteen.

Kirjoitukseni poiki joukon kommenttitekstejä. Niistä mielenkiintoisimman tuotit Scripta-blogissasi sinä, kansanedustaja Jussi Halla-aho (ps.). Kirjoitit tekstin (siirryt toiseen palveluun), jonka kärjessä kerroit, että mielestäsi ”Hyvinkään uhrit valjastettiin välittömästi asekammoisten ristiretkeläisten keppihevoseksi”. Tätä väitettäsi sinä, vaaleilla valittu kansanedustaja, perustelit muun muassa nimittämällä minua ja Helsingin Sanomien (nimetöntä) pääkirjoittajaa valehtelijaksi.

Kyseenalaistat tekstissäsi kirjoitukseni lähtökohdan, poikien väkivaltaisuuden hyväksymisen. Kysyt, missä tällaista ”tarkkaan ottaen” opetetaan. Vastaan sinulle: oman havaintoni mukaan läpi yhteiskuntamme. Minulla, perheelläni ja useilla lähipiirini ihmisillä on aiheesta kokemusta, mutta en minä pelkästään omilla tarinoillani saa sinua vakuuttuneeksi, enhän? Puhutaanpa siksi hetki tieteestä.

Vuonna 2010 Oulun yliopistossa väiteltiin tohtoriksi peräti kahteen kertaan teemalla kouluikäiset pojat ja väkivalta. Toisen väitöksistä teki tutkija Sari Manninen ja toisen Tuija Huuki. Koska en ole perehtynyt Huukin tutkimukseen, kerron sinulle hieman Mannisen tuloksista (siirryt toiseen palveluun).

Pojat oppivat harjoittamaan kehoaan, jotta voisivat käyttää sitä vallan välineenä haasteiden ja vastarinnan edessä.

Väitöskirjansa johdannossa hän kirjoittaa: ”Toimiessani alakoulun opettajana kiinnostuin siitä, miksi jotkut pojat käyttäytyivät väkivaltaisesti ja tekivät sääntörikkeitä vieden huomiotani paljon enemmän kuin useimmat tytöt ja hiljaisemmat pojat.”

Tutkimuksessaan Manninen havaitsi, että monille pojille ”fyysinen, performatiivinen maskuliinisuuden aspekti on halutuin ja ihailluin tapa olla miespuolinen”. Hän myös viittaa brittiläisen Jon Swainintutkimuksiin. Niissä on käynyt ilmi, että jos poika käyttäytyy vauvamaisesti tai tavoilla, joita pidetään tyttömäisinä, itkee helposti, ei puolusta itseään, leikkii itseään nuorempien kanssa, näyttää pelkoaan tai on passiivinen liikunnassa, hän on vaarassa tulla alistetuksi.

Swainilla on kiinnostavia tutkimustuloksia myös koululiikuntaan liittyen. Hänen mukaansa pojat oppivat harjoittamaan kehoaan, jotta voisivat käyttää sitä vallan välineenä haasteiden ja vastarinnan edessä. Tätä teoriaa tukee kolmas vuonna 2010 tehty suomalaistutkimus, jonka mukaan koulu-urheilu sisältää väkivaltaan liittyviä käytänteitä, ja sen kielessä on usein sotaa koskevia metaforia.

Neljännen tutkimuksen mukaan pojat, jotka eivät osoita kiinnostusta urheiluun tai joiden keho ei täytä stereotyyppisen maskuliinisuuden normeja, joutuvat usein väheksytyiksi.

En tiedä sinusta, Jussi, mutta minä näen tässä yhteyden väkivaltaan. Näen koululaitoksen, joka (toivottavasti tiedostamattaan) vahvistaa vaarallisia stereotypioita – niitä, jotka tukevat väkivaltaista käytöstä. Näen myös muun yhteiskuntamme: Lelukauppojen hyllyt, joissa maskuliinisten, usein väkivaltaa käyttävien supersankareiden naamiaisasut suunnataan pojille ja prinsessa-asut tytöille; hyllyt, joissa pyssyleluilla houkutellaan poikia ja nukeilla tyttöjä.

Näen varpajaisperinteen, jossa tyttövauvan saaneelle isälle heitetään vitsinä, että nyt on sitten aika hankkia haulikko. Vitsin muotoon siis puetaan oletus siitä, että tyttöjä on jo vauvaikäisinä suojeltava pojilta, jotka ovat lähtökohtaisesti väkivaltaisia.

Näen jatkuvasti myös stereotypioita vahvistavia suhtautumistapoja, joita toteuttavat äidit, isät, isovanhemmat, päiväkotien henkilökunta ja ties ketkä; suhtautumistapoja, jotka ovat juurtuneet niin syvälle kulttuuriimme, ettemme edes tiedosta niitä.

Vitsin muotoon siis puetaan oletus siitä, että tyttöjä on jo vauvaikäisinä suojeltava pojilta, jotka ovat lähtökohtaisesti väkivaltaisia.

En tiedä sinusta, Jussi, mutta minä uskon, että stereotypioihin ja niiden ilmentymiin puuttumalla tekisimme palveluksen koko yhteiskunnallemme. En tietenkään väitä, että ne pelkästään estäisivät mahdollisia tulevia veritöitä. Jotain myönteistä vaikutusta uskoisin kuitenkin olevan sillä, että pojilta aktiivisesti riisuttaisiin velvollisuus toteuttaa sukupuoltaan tietyllä tavoin.

Tässä yhteydessä lienee luontevaa palata blogikirjoituksesi ensimmäiseen väitteeseen; siihen, jonka mukaan Hyvinkään uhrit valjastettiin ”asekammoisten ristiretkeläisten keppihevosiksi”.

Tehdäänpä yksi asia selväksi.

En minä ole asekammoinen. Sen sijaan olen huolissani siitä, millaisessa yhteiskunnassa minä, sinä ja kummankin meidän lapsemme elävät. Yhteiskunta, jossa juuri valmistumaisillaan olevia nuoria ammutaan kadulle, ei ole yhteiskunta, johon halusin omat lapseni synnyttää. Yhteiskunta, jonka koululaitoksessa on murhattu muutaman vuoden sisällä lähes 20 ihmistä, ei ole yhteiskunta, jollaisessa haluan lapsiani kasvattaa.

Kirjoitat: ”Itse ainakin teen ja aion jatkossakin tehdä parhaani, jotta lapsilleni muodostuisi mahdollisimman luonteva suhde aseisiin. Jotta he oppisivat, että ampuma-aseet ovat pelkkää tyhmää metallia, ja että aseturvallisuus on kiinni vain ja yksinomaan siitä, miten ihminen niitä käsittelee.”

Ymmärrän logiikkasi. Silti minä ainakin teen ja aion jatkossakin tehdä parhaani, jotta lapsilleni muodostuisi mahdollisimman kirkas kuva siitä, että aseet ovat tappamista, eivät rauhan tekemistä varten. Teen kaikkeni, jotta he oppisivat, että ampuma-aseet eivät ole pelkkää tyhmää metallia vaan väline tuhansien ihmisten väkivaltaiseen surmaamiseen, vaientamiseen ja alistamiseen, vuosittain, viikoittain, päivittäin – tänäänkin, ympäri maailmaa.

En silti kuvittele henkirikollisuuden olevan ampuma-aseiden syytä. Aivan yhtä lailla on kiinnitettävä huomiota muihin tekotapoihin – ja ihmiseen, joka teot toteuttaa.

Jussi, toivon, etten ihan vielä ole uuvuttanut sinua. Yksi asia on nimittäin vielä selvittämättä. Jäin miettimään tekstisi kohtaa, jossa syytät minua valehtelijaksi.

Kirjoitin: ”Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan henkirikollisuuden taso on Suomessa Euroopan unionin kuudenneksi korkein. Väkilukuun suhteutettuna meillä tapetaan ihmisiä yhtä paljon kuin Itä-Balkanilla, Baltian maissa ja Itä-Euroopassa.”

Heitit omat lukusi: ”Neuvostoliittoon kuuluneissa Euroopan maissa, pois lukien Venäjä, tapetaan 100 000:a asukasta kohden keskimäärin 5 naista ja 15 miestä vuodessa. Suomessa vastaavat luvut ovat 1,2 ja 3,2.”

Minä ainakin teen ja aion jatkossakin tehdä parhaani, jotta lapsilleni muodostuisi mahdollisimman kirkas kuva siitä, että aseet ovat tappamista, eivät rauhan tekemistä varten.

Pyrit todistamaan väitteesi linkkaamalla kirjoituksessasi Helsingin Sanomissa tammikuussa 2010 julkaistuun Pertti Tötön vieraskynään (siirryt toiseen palveluun).

Töttö perustelee omaa, suomalaisen väkivallan määrää vähättelevää kirjoitustaan Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Verkkokatsauksella, joka on julkaistu puolivälissä vuotta 2009.

Martti Lehden tutkimus (siirryt toiseen palveluun), johon minä viittasin, on vuodelta 2012, siis kolme vuotta tuoreempi kuin sinun lähteesi. Sen mukaan ”perinteisiä korkean henkirikollisuuden maita Euroopassa ovat olleet Suomi sekä Itä-Balkanin, Baltian ja Itä-Euroopan maat.” Tutkimuksessa todetaan useaan otteeseen, kuinka henkirikoskuolleisuus on Suomessa eurooppalaisittain korkea (mutta toki maailmanlaajuisesti alhainen).

Kun tarkastellaan koko Eurooppaa, Suomen sijoitus henkirikostilastoissa on 16. Jos taas tarkastellaan Euroopan talousaluetta, sijoitus on kuudes. 100 000:a asukasta kohti Suomessa tapetaan vuosittain 2,07 ihmistä. Suomen jälkeen tilastoissa on maita, kuten Armenia, Puola ja Kosovo.

Korostan vielä kerran, että aseisiin tämä ei sinänsä suoranaisesti liity. Valtaosa suomalaisista henkirikoksista toteutetaan teräaseilla, ei ampuen. Siinä mielessä olet aivan oikeassa: huomiota pitäisi kiinnittää paljon laajemmalle kuin pelkkään aselainsäädäntöön – siis vaikkapa kulttuuriin.

Jussi, lopuksi haluan lausua sinulle kiitoksen. Viittaat tekstissäsi väitteeseen, jonka mukaan Suomi sijoittuisi maailmanlaajuisessa asemääriä mittaavassa tutkimuksessa kolmanneksi Yhdysvaltain ja Jemenin jälkeen. Kirjoitat, että väite ei pidä paikkaansa.

Työtoverini kiinnostui asiasta ja otti yhteyttä sveitsiläiseen tutkimuslaitokseen, jonka käsialaa vuonna 2007 tehty Small Arms Survey -tutkimus (siirryt toiseen palveluun) on. Tutkimuksen tekijät kertoivat, että tulokset tosiaan ovat epätarkkoja eikä niihin näin ollen tule luottaa. Aiheesta julkaistiin tällä viikolla kirjoitus myös Aamulehdessä (siirryt toiseen palveluun). Pahoittelen, että tältä osin osallistuin väärän tiedon levittämiseen. Kiitän sinua väärän väitteen esiin tuomisesta.

Meri Valkama
Kirjoittaja on Journalisti-lehden toimittaja.