Näkökulma: Vuosi Venäjän valheita, videoita ja vihreitä miehiä

Krimin valtaus vuosi sitten ei ollutkaan ohimenevä myrsky vaan ilmastonmuutos. Venäjän on silti helppo tukea Ukrainan separatisteja, koska länsimaat eivät halua kohdata kriisin seurauksia, kirjoittaa Ylen ulkomaantoimittaja Mika Mäkeläinen.

Näkökulmat
Mika Mäkeläinen
Mika Mäkeläinen

27. helmikuuta 2014 eli lähes vuosi sitten Venäjän erikoisjoukot aloittivat Krimin valtauksen. Sen jälkeen rajojen purkaminen ei olekaan enää viitannut EU:n sisämarkkinoihin.

Vuoden aikana Venäjä on liittänyt Krimin itseensä, jakanut Ukrainan lietsomalla itäosan kapinaa sekä ruokkinut kotiyleisöä vainoharhaisella ja kansallismielisellä sotahysterialla.

Kun vuosi sitten kirjoitin Kylmä rintama lähestyy idästä -näkökulman, toivoin sään oikkua ohimeneväksi, mutta aavistelin jo ilmastonmuutosta.

Valitettavasti suursäätila on sen jälkeen muuttunut entistäkin hyytävämmäksi, muutoksen alku saattaa osoittautua kuviteltua aiemmaksi ja tulevaisuus pahaenteisen synkäksi.

Riippumaton venäläinen Novaja Gazeta -lehti aikoo tällä viikolla paljastaa dokumentin, joka sen mukaan todistaa Venäjän suunnitelleen Ukrainan hajottamista jo ennen Maidanin kansannousun kärjistymistä.

Viime keväänä puolestaan julkisuuteen levisi kuvia venäläisistä Krimin "palautuksen" ansiomitaleista, joihin oli merkitty aloituspäiväksi 20. helmikuuta, siis jo ennen kuin presidentti Viktor Janukovytš pakeni maasta.

Venäläinen totuus on se, että Krimille päätettiin lähteä vasta kansannousun melskeiden jälkeen "turvaamaan" venäjänkielisten asemaa, vaikka uhkakuvien maalailu onkin vaatinut jälkikäteen vilkasta mielikuvitusta.

Oli kriisin alku milloin tahansa, lopusta ei tiedetä sitäkään vähää. Tulitaukoja Itä-Ukrainassa tehtaillaan ja rikotaan, ja lännessä varoitellaan Venäjän saattavan seuraavaksi koetella jopa Naton yhteisen puolustuksen pitävyyttä.

Venäjä kiistää kaiken, kääntää syytökset rutiinilla länttä vastaan ja muistuttaa ydinaseistaan.

Abraham Lincolnin piikkiin on pantu sanonta, että kaikkia ihmisiä voi huijata jonkin aikaa ja joitakin ihmisiä voi huijata kaiken aikaa, mutta kaikkia ihmisiä ei voi huijata kaiken aikaa.

Venäjä on kirjavilla sodankäyntikeinoillaan onnistunut huijaamaan monia ja pitkään, mutta vihreiksi tai muuten vain vapaaehtoisiksi miehiksi inkarnoituneet valheet eivät ole menneet läpi loputtomasti.

Suurinta huijaustaon kuitenkin lännen itsepetos. Venäjän vastaista näyttöä Ukrainassa ei ole tahdottu nähdä eikä levitellä, koska länsimaiden johtajat ovat haluttomia ryhtymään merkittäviin vastatoimiin.

Mitä paremmin Venäjä onnistuu hajottamaan lännen rivejä, sen vapaammin se voi jatkaa puolisalaista sotaansa Ukrainassa.

Saamattomuuden ja itsepetoksen hintaa maksaa nyt Ukraina, myöhemmin ehkä joku muukin rajanaapuri.

Venäjän propagandan tärkeimpiä tavoitteita on tuon päättämättömyyden ruokkiminen. Käytännössä se tarkoittaa muun muassa EU-vastaisuuden, Nato-vastaisuuden ja Yhdysvaltain-vastaisuuden lietsomista Suomessa ja muualla Euroopassa.

Mitä paremmin Venäjä onnistuu hajottamaan lännen rivejä, sen vapaammin se voi jatkaa puolisalaista sotaansa Ukrainassa. Enää ei silti ole suurikaan sotasalaisuus, että Itä-Ukrainan separatistit pysyvät tolpillaan nimenomaan Venäjän tuella ja että rintamalla sotii paitsi kapinallisia, myös venäläisiä sotilaita.

Jopa hitaasti kääntyvä EU pääsi yksimielisyyteen Venäjän sotaotteista Ukrainassa, kun se viikko sitten lisäsi pakotelistaansa Venäjän puolustusministeriön ja pääesikunnan johtohenkilöitä, joita EU pitää suoraan vastuussa venäläisjoukkojen sijoittamisesta Ukrainaan.

Joku on saattanut huomata muutoksen myös Ylen uutiskielessä: Debaltsevessa ja muualla Itä-Ukrainassa emme välttämättä enää puhu vain Venäjän tukemista kapinallisista vaan myös suoraan venäläisistä joukoista.

Muutos on ollut hidas, koska erilaisten tietojen, videoiden, valokuvien ja satelliittikuvien virta on ollut vuolas, ja niiden luotettavuuden arviointi toimituksissa on ollut hyvin vaikeaa.

Tuomioistuimen veroista varmuutta ei voi edes odottaa, vaan uutisvirrassa joudutaan luovimaan arvioimalla varovasti todennäköisyyksiä. Vuoden kuluessa Venäjää on harvemmin päädytty syyttä osoittelemaan – ja syystäkin usein vasta sellaisella viiveellä, että rintama on ehtinyt siirtyä pitkälle länteen.

Vuodentakainen yllätys – länsimaat ja Ukraina housut kintuissa – oli kollektiivinen, joten kun Suomen puolustuksen terävin tuntosarvi viestitti Venäjältä 26. helmikuuta näin, ei se pahemmin poikennut mielipidekirjon keskiarvosta:

Kehottaisin olemaan lietsomatta turhaa hysteriaa Venäjän invaasiosta Ukrainaan. Sotilaalliselle puuttumiselle ei ole perusteita.

Miten kävikään – heti seuraavana päivänä ensimmäiset vihreät miehet rantautuivat Krimille.

Sopii toivoa, että Euroopan, Baltian ja Suomen tuntosarvet on viritetty vuoden aikana virkeämmiksi ja että päätöksenteon notkeus vastaa edes jotenkuten sitä vikkelyyttä, jolla vihreät miehet tapaavat nykyisin loikkia rajojen yli.

Epävarmemmalla pohjalla on toive siitä, että Suomessa ymmärrettäisiin, mitä Venäjä tavoittelee kun se pyrkii vaikuttamaan Suomen päätöksentekoon.

Täysin epärealistista toiveajattelua taas on varmaankin se, että helmikuussa 2016 voisi kirjoittaa jo jostakin ihan muusta.