Näkökulma: Työtön – olet arvoton

Olin työttömänä vain kaksi kuukautta enkä ymmärrä, miten ihmiset kestävät yhtään pidempään – niin paljon minua hävetti.

työttömyys
Sarita Blomqvist

Koin elämäni ensimmäisen työttömyysjakson vuoden alussa. Olin työttömänä vain kaksi kuukautta, mutta se opetti minulle paljon.

En koskaan tosissani uskonut, että voisin jäädä työttömäksi, vaikka määräaikainen sopimus kesti vain vuoden eikä uudesta sopimuksesta ollut tietoa. Ilmoittauduin kortistoon joulukuussa 2014. Helmikuussa herätyskellosta tuli tarpeeton pölynkerääjä ja päikkäreistä tapa tappaa aikaa.

Huomasin heti työttömäksi ilmoittauduttuani, että yhteiskunnalta oli turha odottaa apua. En kuulu nuorisotakuun piiriin, koska olen yli 25-vuotias enkä ole vastavalmistunut. Viranomaisten näkökulmasta en edes ollut erityisen vaikeassa tilanteessa. Taskussa on maisterin paperit ja työtodistuksia vaikka kokonaisen huoneen tapetointiin. Kuuluin 50 000 akateemisesti koulutetun työttömän eliittiin. Niihin, joiden pitää pärjätä.

TE-toimistosta soitettiin kerran. Ammattikirjoittajalle oli tarjota ainoastaan CV:n kirjoituskurssia, mikä viittaa mielestäni siihen, että työvoimaviranomaisilla on joko pallo tai kiinnostuskiikarit pahasti hukassa.

Minulle soittanut nainen pahoitteli tilannetta ja kertoi, että soitella voi, mutta jonojen vuoksi ei kannata odottaa yhtään mitään. Hän toivoi varovasti, että pärjäisinhän yksin. Raadollinen totuus taitaa olla, että koulutus- ja työurilta syrjäytyneitä nuoria ja pitkäaikaistyöttömiä on niin paljon, että keinot ja resurssit eivät riitä ihmisille, joilla on edes jonkinlaisia paukkuja omasta takaa.

Viimeistään siinä vaiheessa olin hajota palasiksi, kun tajusin, että ainut tuki, mitä perheeni voi saada, on minun työttömyysturvani ja saksittu lapsilisä. Ei asumislisiä eikä yhtään mitään muutakaan. Ei ainakaan ennen kuin jokainen vaivalla säästetty penni olisi käytetty ja kodista luovuttu.

Ajattelin paniikissa, että miten pohjalle tässä pitää pudota, että saa tukea. Pitääkö kolmen ihmisen oikeasti elää hieman yli tonnilla kuussa? Maksaa vuokra, sähkö, vesi, ruuat, lääkkeet, vaatteet, auto, vakuutukset, puhelimet… Jo pelkkiin asumismenoihin kului lähes tuhat euroa kuukausittain.

Kun rahatilanne muuttuu radikaalisti, pitää elämäntyylin seurata kintereillä, ellei halua ajautua velkakierteeseen. Leikkuri pitää laittaa laulamaan.

Irtisanoimme keskusta-asunnon. Sekä minä että puolisoni irtisanoimme salijäsenyytemme. Vaihdoin halvempaan puhelinliittymään. Hautasin pari unelmaa. Seuraavaksi olisin irtisanonut tapaturma- ja sairasvakuutukseni. Tingin kaikesta, mistä oli mahdollista tinkiä – ruokaa myöden. Onneksi oli, mistä tinkiä ja luopua. Kaikilla ei ole.

Jos lyhyeenkään työttömyyteen ei varaudu tai voi varautua, on lirissä. Jos en olisi säästänyt pitkää penniä vain varmuuden vuoksi, perheeni olisi ollut asunnoton ja todella nälkäinen. Saatan hieman kärjistää, mutta ilman säästöjä, olisimme olleet sukulaisten kukkaroilla nopeasti ja usein.

Muistan lopun elämääni miltä työttömästä tuntuu. Epävarmuus on sietämätöntä. Jatkuva luopuminen jää kalvamaan. Omanarvontunto kolhiintuu. Naiivius karisee.

Vasta työttömänä tajusin miten työkeskeisessä yhteiskunnassa elämme. Työn määräävyys näkyy jo siinä, kun lapsilta kysytään, mitä heistä tulee isona. Kun kysytään, mitä elämällään aikoo tehdä, ei vastaukseksi kelpaa, että aikoo parantaa maailmaa, olla hyvä ja onnellinen tai kasvaa ihmisenä. Suomessa ihmisarvo mitataan työllä. Ilman rahassa mitattavaa arvoa, ei oikein ole mitään, ei kuulu tai osallistu mihinkään. Siksi työttömyys aiheuttaa myös häpeää.

Häpeän vuoksi pudotus työttömyyteen on yhtä syvä ja järkyttävä kaikille, vaikka kuilun pituus vaihtelisikin. En mitenkään voinut tietää etukäteen, että työttömyyteni jäisi vain kahteen kuukauteen. Piti varautua siihen, että olisi työtön loputtomiin. Piti hyväksyä se, ettei kuulu enää mihinkään. Piti niellä se, että ei saa haluta mitään. Ettei ollut varaa unelmoida. En todellakaan tiedä, miten ihmiset kestävät vastentahtoista työttömyyttä vuosikausia.