Kahtiajakautunut Suomi surettaa ohjaaja Kaisa Korhosta –  ”On kypsää sanoa mielipide, mutta vain kuuntelemalla kehittyy”

Kulttuurivieras Kaisa Korhonen sanoo, että oman mielipiteen sanominen on aina tärkeää. Tärkeissä asioissa on kuitenkin harvoin vain yksi oikea näkemys. Korhosen tuorein ohjaus pyörii parhaillaan Jyväskylän kaupunginteatterissa.

kulttuuri
Kaisa Korhonen.
Kaisa Korhonen.Antti Haanpää / Yle

Kaisa Korhonen, 74, istuu olohuoneen pöytään kotonaan Helsingin Käpylässä. Hän on sukupolvensa valovoimaisimpia näyttelijöitä ja laulajia sekä merkittävän uran tehnyt teatteriohjaaja. Yli 50 vuoden uraan mahtuu muistoja niin 1960-luvun radikaaleilta vuosilta kuin sovinnontekoa suomalaisen historian kanssa.

Tänään Korhonen on kuitenkin lupautunut keskustelemaan tämän päivän suomalaisen yhteiskunnan kahtiajaosta. Siitä, miten työpaikan lounaspöytään tai ystäväpiiriin laskeutuu kireä tunnelma, kun puhutaan taloudesta tai turvapaikanhakijoista.

– Tämä aihe on varmaankin aika nopeasti käsitelty, Korhonen pahoittelee.

Pian käy selväksi, että hän on vain vaatimaton. Seuraavan tunnin aikana tunkeudumme syvälle Suomea jakavan linjan taakse ja yritämme selvittää, miksi meillä ei enää (tai taas kerran) keskustella.

Taas kerran lakeuksilla

– Jumalauta, näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa!

Vesa-Matti Loiri lauloi näitä sanoja tasan 50 vuotta sitten Helsingin Ylioppilastalolla esitetyssä Lapualaisoopperassa. Loiri esitti esikoisroolissaan Lapuan liikkeen johtajaa Vihtori Kosolaa. Kaisa Korhonen oli tuolloin Ylioppilasteatterin taiteellinen johtaja ja yksi esityksen alullepanijoista.

Kosolan huudahduksen sisältämä asenne on tuttu tänään. Lakeudet vain ovat laajentuneet koko Suomen laajuisiksi.

Jumalan tilalle lauseeseen voi puolestaan asettaa minkä tahansa pyhänä ja koskemattomana pidetyn asian. Tällä hetkellä siihen voi kokeilla esimerkiksi sanoja ”Suomen kansa” tai ”suvaitsevaisuus”.

Lapualaisooppera, mm Kaisa Korhonen ja Arja Saijonmaa laulavat kuorossa.
Lapualaisooppera, mm Kaisa Korhonen ja Arja Saijonmaa laulavat kuorossa.Yle

– Raivoa on ilmassa, Korhonen toteaa ja hymähtää sitten.

– Itse kullakin, tavalla tai toisella.

Ohjaajaa itseään suututtavat vastikään uutisoidut yliopistojen leikkaukset.

– Miten on mahdollista, että kaikki edistys tuntuu pysähtyvän. Että yliopistoista heitetään tuhansia ihmisiä ulos. Pikkulapsetko siellä ovat tällaista päättämässä, Korhonen tuhahtaa.

Hän näkee kahtiajaon taustalla talouden kriisitilan ja eriarvoisuutta lisäävän politiikan.

– Tällä hetkellä luokkaristiriita lisääntyy ja se tekee ainakin puolet kansasta katkeriksi, kun taas toiset kulkevat nokka pystyssä. Sellainenkin ryhmä ihmisiä on, jotka hankkivat nytkin järjettömiä summia rahaa samalla kun toiset köyhtyvät.

”Mielipide pitää sanoa ääneen”

1960- ja 1970-lukujen vasemmistoradikaalina tunnettu Korhonen on sitä mieltä, että oma mielipide pitää sanoa.

– On kypsyyden merkki jos on mielipide ja sen pystyy artikuloimaan. Ihmisellä on kieli ja puhetaito, monilla myös erittäin hyvä kirjoitustaito. Niitä ei pidä pantata. Jos ei osaa puhua ja kommunikoida toisten kanssa, niin on aika avuton.

Sananvapaudella on kuitenkin myös puolusteltu käyttäytymistä, joka muistuttaa enemmän päälle huutamista kuin keskustelua. Korhosen mukaan kuunteleminen onkin vähintään yhtä tärkeää kuin puhuminen.

– Kunhan omaa sanomaa ei julisteta väkivallan avulla, niin mielipiteiden törmäämisestä saattaa seurata jotain hyvääkin.

Kaisa Korhonen ja taustalla Agit Prop -kvartetti.
Kaisa Korhonen ja taustalla Agit Prop -kvartetti 1977.Leif Öster / Yle

Korhonen vertaakin keskustelua teatterin tekemiseen. Siinäkään ei toimita yhden mielipiteen mukaan.

– Se on luovaa eikä riitelevää mielipiteiden törmäämistä. Siinä havaitsee, että tuollainenkin pointti on siis olemassa. Näin yhdessä käsiteltävä asia kasvaa.

Sitä paitsi useimmissa tärkeissä asioissa ei ole vain yhtä oikeaa näkemystä, Korhonen huomauttaa.

– Kaksi eri mielipidettä eivät edes kilpaile keskenään. Niiden ei tarvitse aiheuttaa sitä, että kukin miettii asioita vain omassa mökissään.

Mitä Suomen historia opettaa?

2000-luvun ohjauksissaan entinen kulttuuriradikaali on ottanut askeleen taaksepäin. Hän on tarkastellut Suomen 1900-luvun historiaa ja halunnut siten ymmärtää eri puolille asettuneiden ihmisten toimintaa.

– Olen halunnut tutkia, minkälaisia me olemme, mitä meille on tapahtunut ja miksi olemme sellaisia kuin nyt olemme, Korhonen sanoo.

Hänen viimeisin ohjaustyönsä on tammikuussa Jyväskylän kaupunginteatterissa ensi-iltansa saanut Elämänmeno. Pirkko Saision näytelmä sijoittuu 1940-luvulle, sodanjälkeiseen aikaan.

– Yksi motiivi Elämänmenon valitsemiseen oli se, että se oli vaikea aika ja siitä on selvitty. Siitä aiheestahan on yllättäen viime syksystä lähtien tullut monta kirjaa. Sitä vertaillaan, että millaista elämä oli silloin ja millaista se on nyt.

Korhonen kuitenkin sanoo, ettei hänen mielestään nykyisen kaltaista yhteiskunnallista tilannetta ole Suomessa nähty.

Kaisa Korhonen 1. tammikuuta 1990.
Teatteriohjaaja Kaisa Korhonen 1. tammikuuta 1990.Jukka Kuusisto

– Kyllähän 1990-luvun laman jälkeen oli varsin surullista, kun niin monet menettivät siinä oikeastaan kaiken. Se oli sellainen muistutus, että kaikki ei mene niin kuin Strömsössä.

Nyt ei kuitenkaan ole kyse muistutuksesta.

– Tämä pitää elää itse. Pitää kysyä olenko tässä osallinen? Osallistunko tähän? Sanonko jotain? Kenelle sanon? Uskonko, että mitään tapahtuu jos puutun siihen?

Grafiikka
Yle Uutisgrafiikka

Tolkun toisella puolella

2010-luvulla Suomea kahtia jakavan linjan eri puolilla olevat ovat kokeneet, että toinen osapuoli yrittää estää heitä sanomasta mielipiteensä. On myös puhuttu tolkun ihmisistä, hiljaisista ihmisistä, jotka eivät ota kantaa.

Korhonen on sitä mieltä, että mielipiteen sanominen on vähintäänkin suotavaa.

– Kyllä meidän pitää käyttää sitä sananvapautta, mikä meillä luojan kiitos on. Silti kannattaisi vähän tarkkailla, mitä sanoja käyttää. Tarkoitan, että esittää mielipiteensä, mutta ei hyökkää. Silloin useampi ottaisi kiinni ajatuksesta.

Totta kai Korhosella on myös oma mielipide asiasta.

– Myötätunto-sanaa on viljelty julkisuudessa, mutta ehkä sitä eivät kaikki ymmärrä. Siinä on kyse siitä haluaako ja osaako pitää toista, itselle tuntematonta, ihmistä itsensä kaltaisena ja yhtä tärkeänä kuin itse on.

Kaisa Korhonen.
Kaisa Korhonen.Antti Haanpää / Yle

Samastumisen taitoa opettaa myös teatteri, jossa katsoja joutuu eläytymään jonkun toisen tilanteeseen.

Sananvapaus on kuitenkin eri asia kuin propaganda, Korhonen muistuttaa.

– Paavo Haavikko on sanonut, että kun esittää julkisesti jonkun väitteen, niin kolmannella kerralla kuulija pitää sitä jo totena. Me ihmiset olemme niin vietävissä, että aisteissamme jokin on hyväksymässä asian, kun se toistetaan, vaikka se olisi mikä valhe.

Korhosen mukaan propagandaa esitetään myös maahanmuuttokysymyksissä.

– Se ajatus, että heidän joukossaan on ihmisiä, jotka eivät tarvitse turvapaikkaa yritetään saada toistamalla kaikkien päähän, mutta ei se kyllä sinne mene. Kuka lähtisi sellaiselle matkalle, jonka he ovat joutuneet tekemään, jos siihen ei olisi tarvetta?