Kalevalainen runolaulu kertoo juuristamme – Kuuntelemmeko?

Pelon ja nopeiden muutosten keskellä on aika kuunnella laulurastasta ja runolaulajaa. Viimeinen runolaulajamme, 92-vuotias Jussi Huovinen, laulaa nyt Lemminkäisestä, kuten hänen perheessään on aina laulettu.

kulttuuri
Veljekset Poavila ja Tiihvo Jamanen pitävät toisiaan kädestä kiinni ja laulavat runoja Uhtuan kylässä nykyisen Karjalan tasavallan alueella.
Veljekset Poavila ja Tiihvo Jamanen runoavat Uhtuan kylässä nykyisen Karjalan tasavallan alueella. Maineikas I. K. Inha valokuvasi Kalevalan laulumaita ahkerasti. Kuva on vuodelta 1894.I.K. Inha

Himmeästi valaistussa kahvilassa alkaa laulu, joka on kaikunut hämyisissä tuvissa jo vähintään satojen vuosien ajan. Kun hopeahiuksinen, pyörätuolissa istuva ja jo kumara mies aloittaa hauraalla ja hartaalla äänellä runolaulun, tuntuu siltä, kuin koko planeetta hiljenisi. Kuin palattaisiin hetkeksi alkuaikoihin, kun ei ollut muuta kuin maa, taivas ja taivaanvalot.

Tuvan takaa kuuluu kyllä ajoittainen niiskaus. Joku on tainnut liikuttua kyyneliin saakka, mutta ei kehtaa rikkoa hiljaisuutta niistämällä.

Laulu jatkuu pitkään, toistakymmentä minuuttia, kun toinen laulaja jatkaa siitä, mihin ensimmäinen lopetti. Kuulija uppoutuu sen tarinaan niin perinpohjaisesti, että ymmärtää vasta myöhemmin ihmetellä, miten niin pitkiä runokertomuksia voikin muistaa ulkoa.

Hyvä on yksin yöllä soutaa,

kuuvalkiella kulkutellä.

Eipä kilkaha kivellä,

eikä rannalla rasaha.

Harmaahiuksinen runolaulaja on 92-vuotias Jussi Huovinen. Huovinen laulaa runoa vienankarjalan kielellä Suomussalmen Seurahuoneella runoillassa, jonka Vienan Veräjä ry on järjestänyt.

Vienalaisessa runolaulussa on pohja kansalliseepoksellemme Kalevalalle. Näistä runoista on peräisin kalevalamitta, nelipolvinen trokee, jonka kaikki oppivat lapsena koulussa. Samalla runomitalla on laulettu runoja muuallakin Suomessa, mutta Vienassa, hieman eristyksissä olevissa kylissä, runolaulut ovat säilyneet harvinaisen hyvin. Suullinen perinne oli elävää silloinkin, kun luku- ja kirjoitustaitoa jo vakiinnutettiin muualla.

Sanotaan, että Jussi Huovinen on vienalaisen runolaulun viimeinen oksa Suomessa ja suora yhteytemme tuohon runoperintöön. Huovinen on viimeinen, joka on oppinut runolauluja suoraan suullisena perintönä omilta vanhemmiltaan.

Huovisen suvussa kulkevat kalevalaisten tarinoiden väkevät kertomukset. Huovisen viidennen polven isoäidin Toarie Huovisen kerrotaan muuttaneen itse Kalevalan Joukahaisen tarinaa. Runojenkerääjä ja Elias Lönnrotin aikalainen D. E. D. Europaeus tapasi 1800-luvun puolivälissä Toarie Huovisen, joka kertoi, että nimenomaan Lemminkäinen tappoi Joukahaisen Pohjolan häissä ja siten Joukahainen olisi Pohjolan väkeä.

Siitä Europaeus päätteli, että Joukahainen ja runoissa muualla esiintyvä “lappalainen” ovat yksi ja sama henkilö. Tämän tiedon perusteella Lönnrot vaihtoi Kalevalan runojen järjestystä niin, että Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta tuli aikaisempaan kohtaan teosta.

Huovinen istuu kädet sylissä katsoo jonnekin kaiken ohitse laulaessaan runoa. Hän laulaa Lemminkäisen virttä, sotaisaa runolaulua, jossa Lemminkäinen on lähdössä sotaan siitä huolimatta, että hänen äitinsä yrittää estää tätä.

Jussi Huovinen istuu pyörätuolissa.
Nadja Mikkonen / Yle

1990-luvun ala-asteen äidinkielen Kalevalaa käsitteleviltä oppitunneiltani muistan lähinnä silkkipaperianimaatiot Väinämöisestä, joiden taustalla soi yksitoikkoinen saksofonimusiikki. Videon tarkoitus oli kai havainnollistaa Väinämöisen koettelemuksia, mutta ne olivat pohjattoman tylsiä kuvaelmia asiasta, jonka koin olevan lähinnä museotavaraa.

Jos koulussa olisi laulettu Lemminkäisen virsi - ne kohdat, joissa lauletaan miekasta, joka halkaisee kalloja - olisi kiinnostus voinut olla toisenlainen. Jospa olisi kerrottu, että runolaulamista on edes yhä olemassa, tai että runolaulaja voi olla sellainen kuin Jussi Huovinen. Mies, joka kertoo puhuvansa kotipihansa lintujen kieltä.

Jussi Huovinen ei laula pitkään. 92-vuotta lienee sellainen ikä runolaulajallekin, että kuulija saa kiittää sitä, että saa kuulla edes ohikiitävän hetken tätä laulua. Huovisen jälkeen runoa jatkaa katkeamattomasti Pekka Huttu-Hiltunen, vienalaisia runoja tutkinut musiikin tohtori. Huovinen istuu Huttu-Hiltusen vieressä runon jatkuessa.

Emoiseni, kantajani, tuo aitasta sotisopani,

häissä häilyteltäväni, tuo sieltä isoni miekka,

mi on luissa lohkiellun, pääkalloissa katkiellun.

Ala-asteen jälkeen en ole kuullut runolaulusta mitään. Silkkipaperiväinämöiset jäivät 1990-luvulle. Kalevalasta puhutaan nykyään lähinnä silloin, kun joku tunnettu taiteilija tekee siitä uuden version, tai jos Kalevalan härskit runot julkaistaan uudelleen. Itse runolaulusta ei juuri puhuta.

Se on outoa, sillä runolaulut eivät kerro vain muinaisten sankarien tarinoista. Niiden väliin on myös upotettu huomioita siitä, millainen maailma on. Ne kertovat hyvästä ja pahasta, ihmisen ja luonnon suhteesta, maailman synnystä. Runolauluissa on runsaasti tietoa siitä, mihin oma maailmankuvamme on perustunut, ja millaisia asioita entisaikojen ihmiset ovat halunneet opettaa jälkipolville.

Ei runolauluja tarvitse tietenkään nostaa jalustalle. Runolaulu on ollut osa arkea, lauluja muiden joukossa. Siten Jussi Huovinenkin on runolaulun perinyt.

Ihmisellä pitää olla oikeus löytää elämäänsä merkityksiä muutenkin kuin vain talouden kautta.

Se, että jokin tieto on säilynyt meidän päiviimme asti ei tarkoita automaattisesti sitä, että maailma on syntynyt suuren sotkan munasta. Eikä vanha viisaus ole aina hyvä neuvo nykypäivänä.

Jotain valtavan merkityksellistä on silti siinä vuoropuhelussa, joka tapahtuu nykyhetken ja menneisyyden välissä. Runolaulaja avaa yhteyden menneisiin aikoihin. Tuon yhteyden kautta voimme kuunnella omaa historiaamme ja asettaa myös itsemme osaksi historiaa. Tasaista runolaulua kuunnellessa tuntuu siltä, kuin historia haluaisi sanoa meille: “Rauhoittukaa nyt, ihmisparat.”

Pekka Huttu-Hiltusen laulaessa havaitsen, että runolaulun sävelmä on se sama kuin ala-asteen silkkipaperianimaatiossa. Kaikki meistä ovat kuulleet tuon sävelmän lapsuudessa, kun koulussa veisattiin vaka vanhaa Väinämöistä.

Nyt sävel ei tunnu yksitoikkoiselta. Se tuntuu hartaalta, hypnoottiseltakin, sillä sävel toistuu lähes samana vain pienin muutoksin. Jussi Huovinen on kertonut haastatteluissaan, että oppi arvostamaan runolauluja vasta aikuisena.

Jos itse runolaulumestari sanoo näin, ehkä voimme kaikki antaa itsellemme anteeksi sen, ettemme lapsena viitsineet innostua runojen rytmistä. Jospa runolauluihin pitää kasvaa kiinni?

Laulurastas, mestarilintu, kertoo laulaen neuvoja

Huovinen jaksaa yhä valistaa runolaulun perinteestä, vaikka lukuisat toimittajat, tutkijat ja runolaulujen opiskelijat ovat jo taltioineet Huovisen lauluja ja tietämystä.

Vienalainen runonlaulu liittyy vahvasti musiikkiin. Itse runojen muoto on sellainen, että sitä on melko helppo imitoida, niin kuin Don Rosa teki omassa Aku Ankka -versiossaan Kalevalasta.

Runolaulaja Huovisen puheääni on hiljainen ja pehmeä. On vietävä pää lähelle laulajaa ja kuunneltava hyvin tarkkaan, jotta voi kuulla runoilijan vastauksia.

Huovisen mukaan on tärkeää, että runolaulaja on musikaalinen, joskin runolaulajat ovat hänen mielestään aivan tavallisia ihmisiä. Sellaisia, joissa henkinen ja tunteen puoli elävät voimakkaina, ja jotka ottavat yhteyden luonnosta.

Viulunsoitto ei mestaripelimanni Huoviselta enää onnistu, sillä kädet eivät kestä.

– Mutta mie sitten otan hanurin tähän, ja sillä sitten vähän soittelen.

Anita Raatevaara kuuntelee runolaulua. Hänen edessään on pöytä täynnä vienankarjalaisia ruokia.
Anita Raatevaara on toinen kahvila-ravintola Suomussalmen Seurahuoneen pitäjistä.Nadja Mikkonen / Yle

Palan halusta tietää, mikä on Huovisen mielestä tärkein viisaus, jonka voimme oppia runolaulusta. Ajattelen, että hänen on pakko tietää jotain, mitä me muut emme ole älynneet, koska hän on linkki vanhaan kulttuuriperimäämme.

Huovisen vastaus on yksinkertainen: mene luontoon.

– Sieltä ihminen saa kaiken. En mie sen parempaa osaa neuvoa. Jos on musikaalinen ihminen, osaa yleensä kuunnella. Luonnossa voi kuunnella lintujakin ja keskustella niiden kanssa, Huovinen neuvoo.

– Kotopihallani on kesällä paljon muuttolintuja. Minä juttelen niille heidän omalla kielellään. Ne tuloo siihen aivan käden kosketeltavaksi, hän myhäilee.

Huovisen mukaan on mestarilintuja, kuten laulurastas. Jos vain keskittyy ja kuuntelee hetken aikaan, rastas puhuu kyllä aivan selvästi kuuntelijalle.

– Kerran olin metsässä kirveen kanssa jotain tekemässä. Sitten istahdin, otin piipun ja pidin taukoa. Siihen tuli rastas, joka sanoi minulle: Jussi, älä istu. Älä istu! Sanoin, että mie pidän tässä vain pienen tauon. Rastas sanoi, että ala tehä, ala tehä, Huovinen sanoo nauraen.

Runolaulu on paljon kirjoitettua perinnettämme vanhempaa. Ei sitä pitäisi opetella kirjoista, vaan kuuntelemalla.

Lauluillassa Huovisen takana istuu Anna-Leena Rauhala, Huovisen vanha tuttu vuosien ajalta ja hänen omaishoitajansa. Rauhala on myös Vienan Veräjä ry:n puheenjohtaja ja ollut laittamassa runoiltaa alulle. Runoillan tarkoitus on muistuttaa kuulijoita perinteistä ja myös tutustuttaa niihin, niin kaskujen, laulujen kuin perinneruoan kautta.

Rauhala asuu osan ajastaan Hietajärvellä Huovisen apuna. Hietajärveltä on lähimpään taajamaan eli Suomussalmelle matkaa kahdeksankymmentä kilometriä.

Taajaman ulkopuolella elämällä on eri tahti kuin kaupungeissa. Rauhalaa surettaa se, että Suomessa kaikesta puhutaan nykyään talouden termein. Viimeinen niitti oli, kun Kainuu vastikään nimettiin Pohjoismaiden surkeimmaksi alueeksi.

– Ihmisellä pitää olla oikeus löytää elämäänsä merkityksiä muutenkin kuin vain talouden kautta, Rauhala sanoo.

Samovaarista valuu kuumaa vettä venäläiseen teekuppiin.
Vienalaisessa illassa tarjoiltiin perinteisesti teetä samovaarista.Nadja Mikkonen / Yle

Kaikkea ei voida mitata rahalla, ei edes kulttuuriperintöä. Arvatenkin samankaltaisia ajatuksia liikkui nuoren valokuvaajan I.K. Inhan päässä, kun hän yli sata vuotta sitten kulki polkupyörällään Vienan Karjalassa valokuvaten runolauluperinnettä.

Inhan tarkoituksena oli täydentää Elias Lönnrotin keräämiä runokokoelmia valokuvin. Sieltä, Vienan Karjalasta, on vienalainen runolaulukin saanut nimensä. Osa Vienan runokylistä sijaitsee Venäjän puolella, osa taas Suomen puolella – kuten Hietajärvi, jossa Huovinen yhä asuu.

Kun löysin Inhan ottaman kuvan uhtualaisista runolaulajaveljistä, tallensin sen heti puhelimeeni. Veljesten runolauluasento, jossa pidetään käsistä kiinni, on pysäyttävä. Vasemmalla istuva veljes Poavila Jamanen katsoo samalla tavalla ohi kuvaajan ja ohi tämän hetken kuin Jussi Huovinen laulaessaan.

Tuohon kuvaan tiivistyy palanen sitä suomalaista perinnettä, jota haluaisin palata takaisin tarkastelemaan – viis nälästä, roudasta ja taudeista. Kun näytin serkulleni tuota kuvaa, hän pohti, millainen ajantaju on mahtanut olla runolaulajalla sata vuotta sitten. Onko hän kiinnittänyt huomionsa täysin eri asioihin kuin me nyt? Vai onko meillä romantisoitu kuva jostain muinaissuomalaisesta, kalevalaisesta todellisuudesta, jossa mytologia tekee kaikesta hieman jännittävämpää ja aidompaa?

Lauluesitys synnyttää taikapiirin laulajan ja yleisön välille, yhteisen tilan, johon kaikki on kutsuttu.

Suomussalmen seurahuoneella runoillassa palaa monta kynttilää. Seinille on kiinnitetty ikoneita, jotka katselevat runoillan osallistujia. Ortodoksikristillisyys ja muinainen runolaulu ovat eläneet rinta rinnan kalevalaisilla laulumailla. Lukutaidoton kansa säilytti lauluperinteensä, eikä kirkko katsonut aiheelliseksi sammuttaa runolaulua. Syrjäseudulla perinteet eivät tunnu kukistuvan niin helposti.

Pöydällä odottaa samovaari ja runsas kattaus perinneruokia, kuten pettuleipää, marjapiiraita ja rusinakukkoja, mutta kukaan ei liiku istuimeltaan. Pekka Huttu-Hiltunen laulaa yhä Lemminkäisen tarinaa.

Emoiseni, kantajani, löin miehen, uin urohon.

Emo ennätti kysyä, paremmanko vai pahemman?

Sanoi lieto Lemminkäinen,

parempaisen itseäni.

Musiikin tohtori, Runolauluakatemian johtaja ja vienalaisen runolaulun osaaja Huttu-Hiltunen on tutkinut runolaulun perinnettä ja sitä, miksi runolaulu on säilynyt juuri Kainuun ja Vienan rajamailla. Hän on tullut siihen tulokseen, että rajaseutu ei suinkaan ole kulttuurista syrjäseutua, vaan itämerensuomalaisen kulttuurialueen keskipiste. Siksi runolaulu säilyi täällä, korpimaisemissa ja nälkämailla, vaikka se muualla harvinaistuikin.

Mielikuva siitä, miten maailma syntyi linnun munasta ja siitä syntyi alinen ja ylinen maailma, aurinko, kuut ja tähdet, on kulkenut sukupolvelta toiselle.

Runolauluillassa on nelisenkymmentä henkilöä, joista valtaosa on vanhempia, selvästi asiaan vihkiytyneitä ihmisiä. Heille runolaulu on vaikuttaa olevan henkireikä ja osa arkea. Osa puhuttelee Huovista etunimellä. Runolaulaja on siis tuttu ja tunnettu.

Toivottavasti tuleviin runoiltoihin saapuu sankoin joukoin myös nuorempia oppimaan perinteestä. Jos koskaan runolaululle on tehty matala kynnys, se on tässä runoillassa.

Menneiden kaunistelun ja ihailun vuoksi on ensiarvoisen tärkeää, että Huovisen kaltaiset tietäjät muistuttavat runolaulun arkisuudesta.

Lauluhan on eräänlainen sosiaalinen media. Yksi laulaa, ja monta ihmistä vastaanottaa viestin samanaikaisesti. Jos runolaulu on säilynyt näinkin pitkään, ei yksi sukupolvi voi sitä saada haudatuksi. 1980-luvulla runolaulua meinattiin jo kuopata historiallisena ja muinaisuuteen kuuluvana. 1990-luvulla havaittiinkin, että ihmiset osaavat edelleen lauluja.

Nykyisin myös nuoret opiskelevat runolaulua, ja sitä myös opetetaan eri oppilaitoksissa, kuten Sibelius-Akatemiassa. Nyt runolaulu on Museoviraston aineettoman ja elävän kulttuuriperinnön wiki-luettelossa, osana Unescon aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimusta.

Lauluesitys synnyttää taikapiirin laulajan ja yleisön välille, yhteisen tilan, johon kaikki on kutsuttu. Runolaulussa tuo taikapiiri toteutuu lähes käsinkosketeltavasti. Kun Jussi Huovinen ja Pekka Huttu-Hiltunen laulavat vanhoja runoja, soisi, että koko Suomi pysähtyisi hetkeksi kuuntelemaan niiden rytmiä.

Pekka Huttu-Hiltunen laulaa runoa ja Jussi Huovinen istuu hänen vieressään. Takana on yleisöä.
Pekka Huttu-Hiltunen jatkaa Lemminkäisestä kertovaa runoa Jussi Huovisen jälkeen.Nadja Mikkonen / Yle

Ei kulttuuria opita siten, että sen annetaan jämähtää menneisyyteen ja fantasioidaan siitä, miten ennen suomalaisetkin olivat suomalaisempia kuin nyt. Menneiden kaunistelun ja ihailun vuoksi on ensiarvoisen tärkeää, että Huovisen kaltaiset tietäjät muistuttavat runolaulun arkisuudesta. Kulttuuri elää muutoksesta. Se kuolee nopeasti, jos pidämme uusia versioita vanhoista perinteistä automaattisesti huonoina.

Ainoa asia, joka ehkä estäisi runolaulun oppimista, on kärsivällisyys. Jaksaako kukaan opetella vanhoilla murteilla kirjoitettuja runoja, joka vilisee outoja sanoja ja on painettu koukeroisilla kirjaimilla johonkin kirjaston unohdettuun oppaaseen?

Tarkistaessani runolaulujen oikeaa kirjoitusmuotoa Pekka Huttu-Hiltunen ihmettelee hieman oikolukutehtäväänsä. Runolaulu on joka kerta hieman erilainen, ja jokainen laulaja saattaa tulkita tarinan hiukan eri sanoin. Kun Huovinen laulaa “Hyvä on yksin yöllä soutaa”, hän laulaa sitä Lemminkäisen virren versiota, jonka on oppinut perheessään. Sitä versiota ei välttämättä muualla edes ole. Runolaulua ei voi kirjoittaa muistiin yhdellä, oikeaoppisella tavalla.

Runolaulu on paljon kirjoitettua perinnettämme vanhempaa. Ei sitä pitäisi opetella kirjoista, vaan kuuntelemalla. Suullinen perinne tuntuu kadottavan palasen sisintään, kun se painetaan kirjojen kansiin.

Mihinpä nyt mie jouvan, mihinpä nyt mie jouvan?

Mäne koivuksi norolle.

Pian nuo kotoiset koivut saunapuiksi pilkotahan,

riihipuiksi ripsotahan.

Lemminkäisen runon päättyessä kuuluu syvä huokaus. Se taisi kuulua itsestäni. Ihmiset oikovat hitaasti jäseniään pitkän keskittymisen jälkeen, ja pian hiljaisuuden tilalle tulee vilkas puheensorina. Huovista pyydetään kertomaan vienalaisia kaskuja, ja marjapiiraiden syönnin välissä kuuluu naurun tyrskähdyksiä.

Ilta lopetellaan tunnelmissa, joihin kaikkien iltamien pitäisi päättyä: halauksiin, kiitoksiin ja piirakoiden kotipakettiin laittamiseen. Runolaulu on todellakin erinomainen ja herkkä tapa toivottaa ihminen tervetulleeksi uuteen tupaan, uuteen perinteeseen ja uuteen kulttuuriin. Vienalaiseen iltaan olisi voinut tulla kuka tahansa, eikä tuvan väki olisi siihen kiinnittänyt huomiota. Pääosassa on itse laulu.

Tasaista runolaulua kuunnellessa tuntuu siltä, kuin historia haluaisi sanoa meille: “Rauhoittukaa nyt, ihmisparat.”

Kunpa kaikki ottaisivat runolaulut omakseen, edes osan niistä. Vaikka vain yhden runon, jonka voi tarvittaessa esittää muistutuksena ikivanhasta perinteestä. Ei siksi, että eläisimme ikuisesti menneessä ja yrittäisimme säilyttää jotain, joka on alati muuttuvaa. Emme me voi ahdistaa kulttuuria ja perinnettä tyhjiöön, jossa sen pitää ikuisesti kultaantua, kunnes jäljellä on pelkkä kansallisromanttinen muisto.

Runolaulun luonne on elää arjessa. Siksi se on Unescon sopimukseen liittyvässä elävän perinnön wiki-luettelossa. Siksi runolauluja lauletaan Suomussalmen seurahuoneella. Siksi niitä on laulettu perheissä.

Itse lupasin runolaulaja Huoviselle, että juttelisin eläinten kanssa. Toivottavasti löydän laulurastaan.