Analyysi: Kenellä on oikeus lapsentekoon?

Kun lisääntyminen siirtyy makuuhuoneesta laboratorioon, herää kysymys, kumpi on tärkeämpää: vanhempien oikeus saada lapsi vai lapsen oikeus tasapainoiseen kehitykseen? Lääkärillä on valta päättää, kuka kelpaa vanhemmaksi.

Kotimaa
Satu Miettisen Näkökulma-kuva piirros
Stina Tuominen / Yle

43-vuotias vaikeasti masentunut sinkkunainen, joka oli ollut ikänsä psykiatrisessa hoidossa, halusi lapsen.

– Minä haastattelen, hoitaja haastattelee, psykologi haastattelee, kertaa lapsettomuuslääkäri Eero Varila tapahtumien kulkua työhuoneessaan Helsingin Ruoholahdessa.

Psykologi antaa tapauksessa tuomionsa: nainen ei ole kelvollinen huolehtimaan lapsesta. Varila kertoo naiselle kantansa, se on ehdollinen ei. Hän jättää takaportin: jos nainen toimittaa psykiatriltaan puoltavan lausunnon, hoitoa voidaan vielä harkita.

Nainen ei koskaan palaa vastaanotolle, mutta netin keskustelupalstoille ilmestyy kommentti: kiertäkää tämä klinikka kaukaa, sieltä saa kylmän kalseaa kohtelua. Varila jää käsitykseen, että tekstin takana on pakit saanut nainen. Hän ei voi puolustautua, vaikka teki vain sen, mitä lainsäätäjä häneltä rangaistuksen uhalla vaatii.

63-vuotias juoksua harrastava Varila on lapsettomuushoitojen konkari. Hän on avustanut haikaraa yli tuhat kertaa niin Tampereella kuin Helsingissä. Pakit hän joutuu antamaan pari kertaa vuodessa.

Paljastui pahoinpitelyjä, alkoholismia, lastensuojelu-ilmoituksia.

Syyskesällä 2007 voimaan tullutta hedelmöityshoitolakia pidetään kansainvälisen vertailun kestävänä. Kivenä kengässä on 8. pykälä. Sen mukaan hedelmöityshoitoa ei saa antaa, jos on ilmeistä, ettei lapselle voida turvata tasapainoista kehitystä.

Hedelmöityshoitoihin pääseminen ei siis ole mikään subjektiivinen oikeus. Useimmat vastaanotolla istujista eivät kuitenkaan tiedä, että isoveli valvoo. Arvion pariskunnan tai yksinäisen naisen kelvollisuudesta vanhemmaksi tekee lääkäri.

Varilan mukaan selvityksissä menee yleensä viikkoja, korkeintaan kuukausia. Adoptiojonossa voi venähtää vuosia, joten siihen nähden prosessi on nopea. Vuosien varrella lääkärille kehittyy kyky nähdä ihmisen ihon alle, pintaa syvemmälle, vakuuttaa Varila.

Mutta toisinaan vaisto pettää ja lääkäriä viedään kuin pässiä narusta. Pieneltä paikkakunnalta kotoisin oleva pariskunta tuli Eero Varilan vastaanotolle Tampereelle, koska omassa pitäjässä ei ollut hoitoja tarjolla. He hakivat apua miehestä johtuvaan lapsettomuuteen. Kaikki vaikutti selvältä, perustapaus, hälytyskellot eivät soineet. Vasta kun puheeksi tuli raha, tokaisi vaimo: kustannuksista viis, sossuhan sen maksaa!

Varila kiitti kohteliaasti ja lupasi palata asiaan. Oven sulkeuduttua hän ryhtyi salapoliisiksi. Paljastui pahoinpitelyä, alkoholismia, lastensuojeluilmoituksia. Pariskunnalta oli aiemmin otettu huostaan kolme lasta. Hoitoa ei annettu.

Lapsi jäi sukulaisten niskoille.

Esimerkki kertoo, miten vaikeasta asiasta on kysymys. Lääkäreille on sälytetty jumalallinen tehtävä jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin ja päättää, kenelle hoitoa saa antaa.

– Mistä me sen voisimme nähdä, vastaanotto-olosuhteissa? kysyy Varila.

Eero Varila
Eero VarilaTiina Jutila / Yle

Pitkän linjan lapsettomuuslääkäri kaipaa työhönsä kättä pidempää. Ranskalaisia viivoja siitä, mitä tarkoittaa, ettei lapselle voida taata tasapainoista kehitystä? Myös sitä, että kun kielteinen päätös tulee, sen antaisi esimerkiksi Valvira, ei yksin lääkäri.

Valviran lakimies Tuula Stark vastaa puhelimeen. Hän ymmärtää. Kyllä, lain 8. pykälä, jossa sanotaan, että hoitoa ei saa antaa, jos on ilmeistä, ettei lapselle voida taata tasapainoista kehitystä, on epäselvä. Hän ei silti kannata tyhjentävää listaa ominaisuuksista, joita vanhemmilla pitäisi olla. Yksityiskohtaisten kriteerien sijaan tarvittaisiin ohjeita, siitä miten lakia pitää tulkita.

Stark heittää pallon takaisin lääkäreille: ehkä he voisivat yhdessä sopia siitä, mitä ilmeinen tasapainoinen kehitys tarkoittaa.

Varila etsii arkistonsa kätköistä nimettömän kirjeen. Siinä kysytään: teettekö te todellakin hoitoja kenelle hyvänsä? Hän sai kirjeen ihmiseltä, jonka lähiomainen, yksinäinen nainen, oli hedelmöityshoidon avulla tullut raskaaksi. Asiat olivat kirjeen mukaan lähteneet heti väärille raiteille. Kun vauva syntyi, ei äiti ollut pystynyt huolehtimaan hänestä. Lapsi jäi sukulaisten niskoille.

Entäpä jos äidillä ei ole käsiä, joilla hoitaa.

Jään pohtimaan kirjettä, kun vedän hanskoja käteeni klinikan aulassa. Sivummalla on kylmävarasto, jossa säilytetään pakastettuja alkioita. Kävelen alakertaan ohi syöpäsairaala Docratesin. Tässä talossa totisesti kohtaavat elämä ja kuolema.

Helsingin yliopisto, Helsingfors universitet, kuuluu metron kaiuttimesta. Seuraava haastattelupaikka on Kaisa-kirjasto, jossa tapaan Kaisa Kivipuron. Hän tekee väitöskirjaa lapsettomuushoitojen yhteiskunnallisesta säätelystä ja nosti muutama viikko sitten blogissaan esiin hedelmöityshoitolain 8. pykälän epäselvyyden. Miten asia hänen mielestään pitäisi ratkaista?

– Ei ainakaan mitään listoja! En haluaisi nähdä luetteloa ominaisuuksista, joita hoitoihin hyväksyttävillä pitäisi olla, sanoo Kivipuro painokkaasti.

Hänen pointtinsa on, ettei mikään yksittäinen ominaisuustakaa lapsen etua. Kokonaisuus ratkaisee.

Kivipuro käyttää tutkimuksessaan esimerkkinä vammaista pariskuntaa, jossa sekä mies että nainen ovat liikuntarajoitteisia. He saavat terveyskeskuksesta lähetteen lapsettomuusklinikalle, jossa heille pidetään tulikivenkatkuinen luento. Sen päätteeksi ilmoitetaan ykskantaan, ettei hoitoja tipu.

Mutta tarina ei pääty tähän. Pari kantelee aluehallintoviranomaisille, jotka toteavat, että klinikalla on tehty virhe. Päätös olla hoitamatta oli tehty heitä näkemättä. Pariskunta palaa takaisin, ja lopussa kiitos seisoo.

– Nyt heillä on lapsi, kertoo Kivipuro.

Varila muistelee vastaavaa tapausta: alaraajahalvaantuneet pyörätuolissa istuvat mies ja nainen lähestyvät sähköpostitse. Toinen on sokea. He vetoavat siihen, että molemmilla on käytössään henkilökohtainen avustaja 24 tuntia vuorokaudessa.

– Vanhemmat itse eivät olisi kyenneet hoitamaan lasta. Lasta olisi hoitanut avustaja, huudahtaa Varila. Ei jää epäselväksi, mikä oli hänen päätöksensä.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, mitä vanhemmuus tarkoittaa. Tarkoittaako se syliä vai sydäntä?

– Entäpä, jos äidillä ei ole käsiä, joilla hoitaa? Silloin hänen avustajansa on kädet. Silti kasvatustehtävän omistaa äiti. Ei vanhemmuus ole pelkästään mekaanisia toimenpiteitä, sanoo Kaisa Kivipuro.

Asia ei jätä minua rauhaan. Missä sanotaan, että äidin on omin käsin hoidettava vauvaansa ja vaihdettava tämän vaipat? Ja missä, että isän on omakätisesti nostettava vauva sänkyyn ja tuuditettava tämä uneen?

Haastattelun jälkeen Varila lähettää postia. Vaikka asiat ovat toistaiseksi sujuneet hyvin, vaivaa lain epämääräisyys lääkärikuntaa. Milloin joudutaan ensimmäisen kerran raastupaan?

– Pitääkö lääkärin tehdä päätös sen mukaan, kykenevätkö lapsen vanhemmat itse huolehtimaan lapsestaan – vai huolehtivatko lapsesta avustaja tai ehkä isovanhemmat? Ja miten lääkäri sen takaa, että tukiverkko toimii, nyt ja aina, hän kysyy kirjeessään.

Totta joka sana. En kadehdi lääkärin vastuuta.