Vapaaehtoiset etsivät hiisiä – Muinaisia uhripaikkoja halutaan suojella

Entisajan suomalaisten pyhinä pitämiä luonnonpaikkoja kartoitetaan vapaaehtoistyöllä. Museovirastossa Hiisi-hankkeeseen suhtaudutaan suopeasti.

Kotimaa
Mikonkivi Savonlinnassa.
Henna Massinen ja Antti Eronen/ Taivaannaula ry

Pyhinä pidettyjä lähteitä, puita, kiviä, kallioita, metsiä ja puroja. Hiisiä, vanhaan suomalaiseen luonnonuskoon liittyviä paikkoja, löytyy ympäri Suomea. Museotyöntekijöiden lisäksi niitä haluavat nykyisin suojella myös entisajan uskomuksista kiinnostuneet kansalaiset.

Suomalaista kansanperinnettä vaaliva Taivaannaula ry on kerännyt tietoa Suomen hiisistä vuodesta 2013 alkaen. Hiisi-hanke on innostanut mukaan joukon vapaaehtoisia.

– Sivut kaatuivat kävijämäärän alle, kun ilmoitimme hankkeen alkamisesta. Ihmisiä on hirveästi kiinnostunut tämä asia, Taivaannaulan ja Hiisi-hankkeen tiedottaja Anssi Alhonen kertoo.

Alhonen uskoo hiisien herättävän kiinnostusta, sillä ne ovat oleellinen osa suomalaista kulttuuri- ja luonnonperintöä.

– Ne yhdistävät meidät Suomen luontoon ja aikaisempiin sukupolviin. Voi ajatella, miten huima asia se on, että on jokin paikka, missä vaikkapa omatkin esi-isät ja esiäidit ovat satojen vuosien ajan käyneet.

Laajemmin hiisi-innostuksessa on kyse tiedonhalun kasvamisesta suomalaiseen kansanperinteeseen. Alhosen mukaan kiinnostus on lisääntynyt erityisesti parin viime vuoden aikana.

– Muutos on ollut valtava. Meille tulee yhteydenottoja koko ajan kiinnostuneilta ihmisiltä. Omien juurien arvostuksen paluu on iso pohjavire tällä hetkellä yhteiskunnassa.

Kiinnostuksesta kertoo sekin, että Taivaannaulan Facebookissa ylläpitämällä kansanperinnetietoutta jakavalla Suomenusko-sivustolla on yli 22 000 seuraajaa.

Hiidet ovat olleet suomalaisille elintärkeitä

Alhonen kuvailee hiisien olleen kylien, sukujen, yksittäisten talojen tai kokonaisten pitäjien erityisiä paikkoja, joita on pidetty muusta luonnosta eroavina. Hiisien uskottiin voivan vaikuttaa ihmisten elämään, minkä vuoksi ne piti huomioida sadonkorjuun ja muun vuodenkierron yhteydessä.

Timin mänty.
Timin mänty on yli 400 vuotta vanha uhripuu Hämeenkyrössä.Mikko Tappura / Taivaannaula ry

– Hiidet ovat olleet elintärkeitä, mistä kertoo sekin, että hiisiperinteet ovat eläneet osin 1900-luvulle asti. Kun on metsästetty tai saatu satoa, on koettu, että osa on annettava näille paikoille, jotta vilja- tai metsästysonni säilyisi. Lisäksi hiidet ovat olleet myös kansanparannuspaikkoja.

Monille tulee hiisistä ensimmäisenä mieleen kuvitteellinen taruolento, mutta sanan alkuperäinen merkitys on juuri pyhässä luonnonpaikassa.

– Kristinuskon myötä perinteet alkoivat näyttäytyä negatiivisina ja sana alkoi tarkoittaa jotain pahaa paikkaa kristillisessä mielessä. Siitä se on sitten yleistynyt peikoksi tai louhikossa eläväksi pahaksi hiideksi.

Hiisiä on ollut joka puolella Suomea, mutta syrjäisimmillä seuduilla perinteet säilyivät pisimpään.

– Tietynlaiset hiisipaikat vaihtelevat maantieteellisesti. Esimerkiksi Itä-Suomessa niin sanotut kuppikivet ovat olleet pidempään uhripaikkoja. Niihin liittyy suullista perimätietoa vielä 1800–1900-luvuilta. Savossa tiedetään myös olleen pyhiä uhrilehtoja vielä 1700-luvulla. Länsi-Suomessa hiidet ovat muuttuneet jo varhaisemmin arkeologisiksi kohteiksi.

Hiisi-hankkeella kerätään tietoa ja herätellään tietoutta

Hiidet säilyivät Alhosen mukaan Suomessa melko hyvin aina 1600–1700-luvuille asti.

– Oikeastaan vasta luterilaisen kirkon puhdasoppisuuskampanjan myötä niitä alettiin tuhota enemmän.

Kirkkoa enemmän hiisiä on Alhosen mukaan tuhonnut kaupungistuminen ja nykyaikainen rakentaminen. Nykyisin yleisessä tiedossa olevat hiidet on suojeltu muinaismuistolailla. Alhosen mukaan ongelmana kuitenkin on, etteivät kaikki hiidet ole tiedossa.

– Jos esimerkiksi kylässä on Hiisimäki, josta on perimätietoa, että siellä on pidetty uhrimenoja kekrinä, niin kun aluetta aletaan kaavoittaa, asia ei välttämättä ole edes Museoviraston tiedossa, ja näin ollen se ei vaikuta päätöksiin.

Asian tilaa korjatakseen Taivaannaula alkoi kerätä tietoa hiisistä ja edistää niiden suojelua. Hiisi-hankkeen päämäärä on koota tietoa, jota voidaan käyttää, kun tehdään esimerkiksi maankäyttösuunnitelmia. Samalla yhdistys pyrkii levittämään tietoa hiisistä ja niihin liittyvistä perinteistä.

Esimerkkiä hiisien suojeluun haettiin Suomenlahden eteläpuolelta.

– Virossa on jo neuvostoaikojen lopulta tehty omien pyhien luonnonpaikkojen tutkimusta ja suojelua, Alhonen sanoo.

Käytännössä tietoa etsitään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista ja paikallishistoriikeista.

– Meillä on tutkijoita, joista osa on folkloristitaustaisia. Tietoja kootaan yhtenäiseen tietokantaan, Alhonen kertoo.

Kerättyjen tietojen pohjalta hiisistä kiinnostuneet vapaaehtoiset käyvät etsimässä ja kuvaamassa kohteita maastosta. Samalla tehdään raportteja hiisien nykytilasta.

Museovirasto ei katso vapaaehtoistoimintaa pahalla

Tällä hetkellä Hiisi-hankkeen vetäjillä on tietoa noin 350 hiidestä eri puolilla Suomea. Erityisen paljon pyhinä pidettyjä luonnonpaikkoja on Savon ja Karjalan alueella.

– Kaikkiin paikkoihin liittyy jollain tapaa perimätietoa. Näistä on Hiisi-hankkeen puitteissa kuvattu ja kartoitettu kuutisenkymmentä kohdetta. Maastokäyntejä jatketaan jälleen ensi kesänä, ja tavoitteena on saada vähintään se toiset 60 kartoitettua, Alhonen kertoo.

Hankkeen pyörittäjät ovat etsineet myös yhteistyökumppaneita.

– Olemme aloittamassa yhteistyötä hiisien suojelun edistämiseksi erään varsin tunnetun suomalaisen toimijan kanssa. Tästä tiedotetaan tarkemmin lähiaikoina, Alhonen sanoo.

Museoviraston kanssa yhdistys ei ole tehnyt yhteistyötä eikä virastossa pikaisen soittokierroksen perusteella ole juuri tietoakaan Hiisi-hankkeesta. Vapaaehtoiseen suojelutyöhön kuitenkin suhtaudutaan myötämielisesti.

– Mikäli tutkimukset tuovat esiin sellaista tietoa, mitä aikaisemmin ei ole ollut yleisesti saatavilla, tai jos osataan yhdistää uusia asioita, käyttää uusia menetelmiä tai uusia aineistoja, niin se on aina tervetullutta. Kiinnostuneen oikeudella voi asioita selvitellä ja mikäli ne saadaan yleiseen tietoon, niin sen parempi, Museoviraston Itä- ja Pohjois-Suomen kulttuuriympäristöpalvelujen yli-intendentti Petri Halinen sanoo.

Halinen kuitenkin korostaa, ettei tutkimuksissa saa kajota kohteisiin ilman Museoviraston lupaa.

– Mikäli tehdään kajoamatonta tutkimusta, se on lähinnä maanomistajien ja tutkijoiden välinen asia. Jos tiedot tulevat yleisesti julki netissä siten, että kaikki, jotka ovat kiinnostuneita, voivat käydä paikalla, kannattaa myös kiinnittää huomiota maanomistajan oikeuksiin niin, että pihapiirin läheisyydessä ei vierailla, Halinen toteaa.

Akaan Kailanmäen lähde.
Akaan Kailanmäen lähteen vettä kerrotaan käytetyn kansanparannuksessa.Pasi Helin/ Taivaannaula ry

Oma päivä hiisille

Hiisi-hankkeen aloittamisen yhteydessä Taivaannaula lanseerasi hiisienpäivän, jota vietetään joka vuosi 28. maaliskuuta. Päivämäärä ei valikoitunut sattumalta.

– 28. päivä maaliskuuta 1748 on lähetetty eräälle paikkakunnalle esivallan toimesta kirje, jossa hyvin huolestuneesti puhutaan siitä, että vielä löytyy paljon pyhiä luonnonpaikkoja ja kansa niitä kunnioittaa – että nyt on viimeinen hetki tuhota ne, jotta huonot perinteet saadaan kitkettyä pois. Me tietysti halusimme ottaa tämän päivän, kääntää sen merkityksen päälaelleen ja tehdä siitä perinteiden tuhoamisen sijaan perinteiden juhlistamisen päivän, Alhonen kertoo.

Yhdistys järjestää hiisienpäivänä retkiä eri puolille Suomea. Tänä vuonna retket suuntautuvat hiisille Liedossa ja Pirkkalassa.

Alhonen itse on vieraillut 60–70 hiidellä. Hiidet eivät ole hänelle vain muinaismuistoja, vaan tarjoavat mahdollisuuden kokea yhteyttä niin luontoon kuin menneisiin sukupolviin.

– Hiiden luona syntyy jonkinlainen kunnioitus sitä paikkaa kohtaan ja myös niitä ihmisiä kohtaan, jotka siellä ovat useamman sukupolven ajan käyneet.