Paatuneinkaan rikollinen ei tule pyytämään papilta synninpäästöä – kolme pappia kertoo, mitä on nykyajan synnintunto

Tappotuomiota kärsivä vanki harvoin tulee vankilapapin pakeille ripittäytymään ja pyytämään synninpäästöä. Merikarhu tai rekkamies saattaa tulla papin luokse pohtimaan, onko tehty eropäätös oikea vai väärä. Kuolinvuoteellakaan suomalainen ei yleensä kadu tekojansa ja ano papilta armoa, vaikka saattaakin surra elämättä jäänyttä elämäänsä.

Kotimaa
Jeesus-aiheinen puureliefi Sörkan vankilan alttarilla.
Tiina Jutila / Yle

Harvemmin minä kenellekään synninpäästöä annan

Vankilapappi Miika Hynninen

Kun murhasta tuomittu vanki astuu vankilapapin vastaanottohuoneen ovesta sisään, hän harvemmin tulee tunnustamaan syntinsä.

– Eivät vangit tule pyytämään varsinaista synninpäästöä, toteaa vankilapastori Miika Hynninen Helsingin eli Sörkan vankilasta.

– Luterilaisessa kirkossa on rippikäytäntö, mutta se ei ole samanlaista kuin katolisessa kirkossa, jossa ihminen tulee kertomaan syntinsä ja pappi antaa absoluution eli synninpäästön niistä.

Hynninen on viiden vankilapappivuotensa aikana keskustellut niin monen vangin kanssa, että hän tietää jo jotakin vaikkapa henkirikokseen syyllistyneen ihmisen sielunelämästä.

– Jos on tappanut toisen ihmisen, se ei ole keponen juttu tekijälle. Asiaa ei käsitellä sellaisella tasolla, että "joku päästää minut tästä pälkähästä". Se on niin kokonaisvaltainen ihmisen persoonaa koskeva asia, että niin äärimmäiseen tekoon syyllistynyt ihminen joutuu enemmänkin pohtimaan, miten pystyy pitämään itsensä kasassa ja miten kykenee elämään asian kanssa.

– Synninpäästö olisi sellainen "tästä poikki ja pinoon" -malli, jossa ihminen tekisi jonkun teon ja sitten tulisi pyytämään siitä vapautusta. Useimmiten se on aina ihmisen sisäinen prosessi, joka on paljon monimutkaisempi. Harvemmin minä kenellekään mitään synninpäästöä annan.

Helsingin vankilan pastori Miika Hynninen
Vankilapappi Miika HynninenTiina Jutila / Yle

Vankilakirkossa saadaan synnit anteeksi joka ikinen sunnuntai

Vaikka synninpäästöä ei papilta tulla suoraan pyytämään, toisaalta kristinuskoon liittyy toivo ja armahdus.

– Uskontoon sisältyy toivon näkökulma. Se, että Jumala on meidän kanssamme eli se, että me emme ole yksin.

Hynninen kertoo, että sielunhoitotilanteessa hän ei kuitenkaan tarjoa ratkaisuna vangin pahaan oloon Jumalan armoa ja anteeksiantoa, vaikka toki Jumalan armosta hän mielellään vankien kanssa puhuukin. Aina pappi ei edes tiedä, millaisesta rikoksesta vanki on tuomittu.

– Ei minulla ole kiire kertoa, että Jumala pelastaa sinut. Jos tekisin niin, sehän menisi julistuksen puolelle, eikä se silloin olisi enää sielunhoitoa.

Vankilapappi sanoo, että toki yksityiseen rippiinkin on mahdollisuus, jos vangit sitä toivovat.

Mutta toisaalta: vaikka pappi ei sielunhoitotilanteessa anna synninpäästöä, vankilan kirkossa vangit pyytävät papin johdolla joka viikko syntejään anteeksi.

–Joka ikinen sunnuntai jumalanpalveluksessa meillä on luterilaisen käytännön mukaan yhteinen rippi, jossa kollektiivisesti pyydetään ja annetaan synnit anteeksi.

Vankila on äärimmäinen sosiaalinen tilanne

Useimmiten papin kanssa puhutaan ihmissuhteista, jotka liittyvät vanhempiin, vaimoihin ja lapsiin, mutta myös toisiin vankeihin. Vankilassa kun ei istuta yksin tiilenpäitä lukemassa.

– Monella vangilla on diagnoosi asosiaalisuudesta. Sitten heidät laitetaan äärimmäiseen sosiaaliseen tilanteeseen eli vankilaan, missä ollaan koko ajan toisten kanssa tekemisissä. Kyllä vankila on ympäristönä vaikea.

Usein vanki tuleekin papin pakeille hyvinkin ahdistuksissaan.

– Vankilassa oleminen ahdistaa tai eläminen yleensä ahdistaa. Vangeissa näkyy myös tietty lamaantuminen tai passivoituminen, mitä suljettu laitos ja sen olosuhteet voivat aiheuttaa.

Pappi voi toki tehdä yhteistyötä vankilan psykologin tai päihdeohjaajan kanssa, mutta jokaisen asiakkaan elämää pappikaan ei voi ottaa kantaakseen: kaikilla on oma ristinsä kannettavanaan.

– Meillä on 250 vankia. En voi heidän kaikkien puolestaan kovin vahvasti huolestua. Se on ammatillista, kliinistä työskentelyä, jota teen ammatin puolesta vastaanoton ajan.

Helsingin vankilan pastori Miika Hynninen
Vankilapappi Miika HynninenTiina Jutila / Yle

"Minut voisi kutsua oikeuteen olemaan hiljaa" – ehdoton vaitolovelvollisuus

Onko joku vangeista tunnustanut papille murhan tai tapon, josta hän ei ole saanut eikä tule koskaan saamaankaan tuomiota? Hynninen muotoilee vastauksensa tarkoin.

– Voi olla, että olen kuullut sellaisia asioita, jotka eivät ole muiden tiedossa.

– Kuulen paljon monenlaisia, uskomattomiakin tarinoita. Osa niistä on sellaisia, joita ei kukaan muu ole kuullut.

Vankilapappi ei voi tietenkään käräyttää ketään: papilla on ehdoton vaitiolovelvollisuus.

– Minut voisi kutsua oikeuteen todistamaan, mutta minulla on velvollisuus olla hiljaa. Voin kävellä sinne todistajan aitoon olemaan hiljaa. Minulla on ehdoton vaitiolovelvollisuus. Minä en voi sanoa mitään.

Sairaalapappi Maarit Kolsi Terhokodissa.
Sairaalapappi Maarit KolsiPekko Vasantola

Kuolema ei ole asia, joka lisäisi ihmisen synnintuntoja

Sairaalapappi Maarit Kolsi

Sairaalapappi Maarit Kolsi kohtaa työssään vakavasti sairaita vanhoja ja nuoria ihmisiä, joille ei ole tarjolla lääketieteellistä parantavaa hoitoa.

– Olen ollut läsnä useissa kuolinhetkissä. Se ei ole pelkästään ikävä tai lohduton asia, vaan kuolema on myös hyvin kaunis. Siinä on paljon samaa ja jotain erityistä, kuten syntymässä. Jokainen ihminen kohtaa kuoleman vain kerran, eikä sitä voi etukäteen harjoitella.

Hänen mukaansa saattohoitopotilaita yleensä pelottaa kuolemisen prosessiin liittyvät asiat, kuten se, miten sairaus etenee ja tunteeko kuolemassa kipua tai ahdistusta. Pohdinnat siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, ovat myös yleisiä.

– Saattohoidossa kuolema tulee osaksi ihmisen elämää ihan konkreettisella tavalla. Uskon, että kuolema pelottaa meistä jokaista vähän, sillä siinä ollaan tuntemattoman asian äärellä, Kolsi toteaa.

Neljä vuotta saattohoitopotilaiden parissa työskennelleen Kolsin mielestä ei voida yleistää, että vanhemmat ihmiset suhtautuisivat ja hyväksysivät kuoleman helpommin tai paremmin kuin nuoret.

– Suurin ero on ehkä se, että vanhat ja nuoret ovat eri elämäntilanteissa. Nuorella ihmisellä voi olla enemmän mielessä se, miten paljon jää asioita kesken ja kuinka lapset, puoliso ja vanhemmat pärjäävät. Toki nämä asiat voivat yhtä lailla mietityttää myös iäkkäämpiä, Kolsi miettii.

"Suomalaiset ovat todella kiitollisia elämästä"

Parantumattomasti sairaat ihmiset puhuvat sairaalapapin kanssa monista asioista. Useimmiten keskustelut liittyvät kuitenkin elämään, omaan sairauteen ja kuolemaan. Tärkeää on, että joku kuuntelee.

– Ihmisille on hirveän tärkeää saada jaettua niitä ajatuksia, jotka omassa elämässä ovat olleet merkityksellisiä. Minulla on tunne, että suomalaiset ovat todella kiitollisia elämästä ja siitä, mitä omaan elämään on mahtunut. Kääntöpuolena tälle on se, että myös surraan elämättä jäänyttä elämää.

Ihmiset osaavat kuitenkin sairaalapapin mukaan olla armollisia itseään ja elämässä tehtyjä valintojaan kohtaan.

– Keskusteluissa ihmiset ymmärtävät sen, että teemme valintoja, jotka perustuvat aina sillä hetkellä olemassa olevan tiedon varaan. Usein on helppo jälkiviisaana sanoa, että olisinpa tehnyt toisin. Ihmiset ymmärtävät, että elämään kuuluu tietynlainen epätäydellisyys.

Kolsin mielestä lähestyvä kuolema ei ole asia, joka lisäisi ihmisen synnintuntoja.

– Ajattelen, että me suomalaiset olemme parempia tunnistamaan itsessämme synnintuntoja kuin ottamaan vastaan armoa ja heittäytymään sen varaan. Jokainen ihminen on toki ainutlaatuinen, joten tässäkään asiassa ei ole olemassa yhtä totuutta.

Pappi Sirpa Tolppanen.
Merimiespappi Sirpa TolppanenNella Nuora / Yle

Ihmiset saattavat miettiä, ovatko heidän tekemänsä ratkaisut oikeita

Sirpa Tolppanen, merimiespappi

Vuosaaren sataman ulkopuolella toimivan merimieskirkon asiakkaista valtaosa on miehiä: merenkulkijoita ja raskaan liikenteen kuljettajia – kansankielellä rekka- ja merimiehiä.

Merimieskirkolle etenkin rekkamiehet tulevat rentoutumaan, lepäämään, saunomaan ja keskustelemaan. Merenkulkijoita kohdataan useimmiten laivoilla. Ennakko-oletukset karskeista merikarhuista ja rekkamiehistä eivät kolme vuotta merimiespappina työskennelleen Sirpa Tolppasen mukaan pidä paikkaansa.

– Monilla on hyvät sosiaaliset taidot ja heidän työnsä vaatii paljon sopeutuvaisuutta, oli sitten seilaamassa merellä tai tien päällä rekan nupissa. Esimerkiksi laivalla saatetaan olla viikkoja putkeen saman porukan kanssa koko ajan. Siinä vaaditaan sosiaalisia taitoja. Kestävyys, vuorovaikutustaidot ja kielitaito ovat edellytyksiä työssä.

Tolppanen on työssään käynyt itsekin merillä. Hän seilasi muun muassa rahtilaivalla ja jäänmurtajalla, joissa työskenteli laivakuraattorina. Tuolloin Tolppanen eli laivan arjen ja sääntöjen mukaan ja samalla kävi keskusteluja miehistön kanssa heitä askarruttavista asioista.

– Keskustelut tapahtuvat aina ihmisten omilla ehdoilla. Lähtökohtana on arvostus ja kunnioitus ihmisten omaa ajattelumaailmaa ja uskomusjärjestelmää kohtaan.

Aiheet rekka- ja merimiesten kanssa vaihtelevat paljon. Yhdistävä piirre on kuitenkin erilaiset ihmissuhdetilanteet ja niissä tapahtuvat muutokset.

– Usein heidän työnsä vie erilleen läheisistä. Raskaan liikenteen kuljettaja voi viettää viikot rekan nupissa ja merenkulkijat tekevät työnsä laivassa. Töihin voidaan lähteä lasten ja puolison luota, jotka joutuvat hoitamaan arjen sitten yksin. Tämä toistuva erillä- ja yhdessäolon sykli sitten toistuu ja vaikuttaa lähisuhteisiin.

Aina ei ole tarjolla vastauksia – silloin voidaan rukoilla

Merimiespapin työ eroaa perinteisestä seurakuntatyöstä, sillä kirkollisia toimituksia ja hartauksia ei tehdä niin paljon. Työ on usein maanläheistä ja käytännöllisten asioiden tekemistä, vaikkapa kahvilan ylläpitoa. Muiden töidensä lomassa Tolppanen juttelee ihmisten kanssa.

– Välillä tilanteet sanelevat paljon sitä, kuinka syvälle keskusteluissa voidaan mennä. Kaikki me olemme myös yksilöllisiä siinä, kuinka helposti puhumme ja haluammeko ylipäätään jakaa asioitamme.

Miehet, jotka haluavat keskustella, puhuvat usein elämän murroskohdista. Ne voivat Tolppasen mukaan olla esimerkiksi oman työuran jatkon pohtimisia tai terveyteen liittyviä seikkoja.

– Oma tai läheisten terveys ja hyvinvointi mietityttävät monia. Silloin ollaan sen tosiasian äärellä, että elämä on sidottu oman kehon konkreettisuuteen. Jos esimerkiksi oma läheinen on sairastunut, voi se nostaa voimattomuuden ja avuttomuuden tunteita, kun ei itse pysty auttamaan tai ratkaisemaan tilannetta.

Tolppasen mukaan aina ei ole tarjolla helppoja vastauksia, keinoja tai voimia muuttaa asioita. Silloin saatetaan rukoilla. Tolppanen voi esimerkiksi rukoilla jonkun asian tai tilanteen puolesta.

Merimiespapille ei usein sinänsä ripittäydytä, mutta ihmiset saattavat sen sijaan miettiä, ovatko heidän tekemänsä vaikeat ratkaisut elämässä olleet oikeita.

– Tällaisia murroskohtia ovat myös ihmissuhdeasiat ja erot, joiden äärellä pohditaan, onko itse tehnyt hyvin ja oikein. Silloin ollaan oman elämän asioiden äärellä.