Kolumni: Onko susien ampumiselle mitään vaihtoehtoa?

Pelon opettamisesta kauniimmillakaan keinoilla ei ole hyötyä, jos ihmishajun lähelle hakeutumista toisaalla vahvistetaan, kirjoittaa Tuire Kaimio.

luonto
Tuire Kaimio
Tuire KaimioTiina Jutila / Yle

Onko sudet pakko tappaa? Miksi sudet ylipäätään hiippailevat ihmisasumusten lähettyvillä? Metsissähän kyllä riittäisi ruokaa niille yllin kyllin, eli pelkkä susien lukumäärä ei riitä selittämään tilannetta.

Ammatissani olen tottunut etsimään syitä toisaalta eläinten lajityypillisestä käyttäytymisestä, toisaalta taas oppimisesta. Tässäkin on varmasti kumpaakin meneillään. Ihmiset on lajina pitänyt hengissä se, että olemme tajunneet huolestua ja pelätäkin kanssamme samoista riistaeläimistä kilpailevia petoja. Susien ilmaantuminen lähistölle saattoi tietää hengenmenoa ravinnon loppumisen merkeissä silloin, kun henkiinjäämisemme oli vielä talvisin muutenkin hiuskarvan varassa. Se todennäköisesti selittää sen, miksi ajatuskin sudesta herättää monissa vieläkin pelkoa tai vihaa. Vaikka autot tappavat sekä riistaeläimiä että ihmisiä huimasti enemmän kuin sudet, autoihin ei liity samanlaista sisäsyntyistä pelkoa.

Susien lajityypilliseen käyttäytymiseen näyttää kuuluneen historiankin valossa se, että niistä rohkeimmat uskaltautuvat syömään ruokaa, missä on ihmisen haju. Rohkeimmat saavat siitä eloonjäämishyötyä ja onnistuvat todennäköisesti lisääntymäänkin lajitovereitaan tuottoisammin. Ne saavat siis enemmän pentuja, ja rohkeuden tiedetään periytyvän voimakkaasti. Tämä kehityskulku teki aikanaan sudesta koiran, ja jotenkin tuntuu, että jotain samantapaista on taas meneillään.

Siitä pääsemmekin sitten oppimiseen. Eläimet lisäävät sellaista käytöstä, josta on seurannut jotain kannattavaa. Ne toisaalta oppivat myös karttelemaan sellaisia tilanteita, joista seuraa jotain epämukavaa. Kumpaankin tarvitaan yleensä toistoja, kerta ei riitä.

Sudet oppivat ihmisen ja joskus kotieläintenkin hajun tarkoittavan ruokaa.

Eli: jos susia ruokitaan haaskoilla tai vaikka muullakin ruoalla esimerkiksi kuvaus- tai turismitarkoituksiin, ne oppivat ihmisen ja joskus kotieläintenkin hajun tarkoittavan ruokaa. Jos ne ruokkivat ihmisen hajuisella ruoalla pentujaan, pennutkin oppivat saman.

Kun samaiset hukat jolkottelevat metsissä, ne varmasti syövät yhä myös riistaeläimiään. Mutta jos vastaan leijailee ihmisasumusten tuoksua, ihmekös tuo, että sudet muistavat aiemmin oppimansa ja hakeutuvat sinnekin ruoan toivossa. Siinä vaiheessa riittää, että jostain löytyy edes huonosti suljettu roskis tai helposti napattava kissa. Käytös saa vahvisteensa, eli sen todennäköisyys lisääntyy jatkossa.

Sudethan voisi vastaavasti opettaa pelkäämään ihmisiä ja ihmisasumuksiin liittyviä ääniä ja hajuja. Ampuminen on siihen oppimismielessä kelvoton vaihtoehto, sillä kuolleen suden oppimisesta ei ole enää hyötyä, ja muiden susien näkökulmasta yksi saattoi vain jotenkin kadota joukosta.

Vaikka sudet jossain määrin pystyvät oppimaan mallista, tarkka oppiminen vaatisi kuitenkin henkilökohtaisen kokemuksen. Metsästystilanteessa muut kuin ammuttava susi ovat todennäköisesti havainnoimassa ihan jotain muuta kuin ampumapaikkaa eli pakenemassa pois paikalta. Jos nyt edes näkevätkään koko tilannetta. Esimerkiksi seurantapannan laittoa varten pyydystetylle sudelle sen sijaan jää omakohtainen muistijälki.

Jotta eläin oppisi, syy- ja seuraussuhteen pitäisi olla selvä. Jos sudet välillä hiippailevat lähempänä ja lähempänä ihmisiä ja sitten niitä joskus luparuljanssin jälkeen ehkä metsästetään, asia jää varmasti epäselväksi. Ihmisasumusten lähellä on joskus ihan hyvä olla, joskus taas ei. Jos susi jotain sellaisesta oppii, niin korkeintaan pelkäämään metsästykseen liittyviä asioita. Nehän ovat ainoita, jotka erottavat ikävän tilanteen siitä ei-ikävästä.

Tarvitsisimme siis jonkinlaisen, todennäköisesti osittain automaattisen, tavan opettaa susille, että ihmisasumusten lähestyminen ei koskaan ole hyvä juttu. Jos systeemi olisi aukoton, sudet kyllä oppisivat nopeasti. Jos ihmisiin tai kotieläimiin liittyviin hajuihin tai ääniin liittyisi aina jotain epämiellyttävää, siinä olisi se erinomaisen hyvä puoli, että epämiellyttävyyden ei edes tarvitsisi olla kovin suurta. Sudet ovat nopeaoppisia eläimiä, onneksi.

Jos yhdet toisaalla ruokkivat ja toiset ampuvat, tilanne on susien kannalta äärimmäisen epäreilu.

Minulla ei ole valmista vastausta siihen, millainen aparaatti pitäisi rakentaa. Avasin ajatuksiani oppimisen kannalta tähän siksi, että luotan suomalaisten laumaälyyn. Me olemme maailman ehkä idearikkain kansa, mitä tulee teknisiin sovelluksiin ja toisaalta myös eläinten oppimiseen.

Tärkein juttu vielä: jos yhdet toisaalla ruokkivat ja toiset ampuvat, tilanne on susien kannalta äärimmäisen epäreilu. Mistään pelon opettamisesta kauniimmillakaan keinoilla ei ole hyötyä, jos ihmishajun lähelle hakeutumista toisaalla vahvistetaan. Voi hyvin olla, että jos ruokkiminen lopetettaisiin, muutaman susisukupolven päästä ongelma poistuisi itsekseen. Sudet ovat edelleen lähtökohtaisesti arkoja ja pysyvät kyllä metsissä, jos niitä ei sieltä millään kesytetä.

Tuire Kaimio

Kirjoittaja on eläinnäyttelijöiden kouluttaja. Hän myös kirjoittaa alasta ja luennoi eläinten käyttäytymisestä ja kouluttamisesta. Hän vuorottelee tällä kolumnipaikalla Kaarina Davisin ja Jussi Viitalan kanssa.