Kolumni: Murheellisten laulujen maa

Poliisilla ei sellaista työvuoroa enää olekaan, jossa ei joutuisi tekemisiin nuorten, varsinkin miespuolisten, syvästi syrjäytyneiden kanssa, kertoo Yle Uutisten kolumnisti Marko Kilpi.

Kotimaa
Kolumnisti Marko Kilpi
Kolumnisti Marko KilpiToni Pitkänen / Yle

Imatran joukkosurma pysäytti järkyttävällä tavalla koko Suomen hektisimpään pikkujouluaikaan. Kolme naista surmattiin raukkamaisesti ravintoloiden eteen, suoraan kaupungin sydämeen. Tapaus on omiaan järkyttämään kaikkien turvallisuudentunnetta. Vaikuttaa siltä, että uhrit olivat sattumanvaraisesti valittuja. Se nostaa jälleen kerran kylmäävän tosiseikan häiritsevästi suoraan silmiemme eteen - kuka tahansa voi milloin tahansa ja missä tahansa joutua raakalaismaisen murhaajan tähtäimeen.

Täysin syyttömien, osattomien, sivullisten tunteeton lahtaaminen on nykypäiväinen ja ikävä kyllä pysyvältä vaikuttava ilmiö. Imatran tapaus menee suoraan jatkumoon Myyrmannin, kouluampumisten, Hyvinkään kattoammuskelun ja Sellon tapahtumien kanssa. Ilmiö kertoo jotain olennaista siitä, miten pahasti ongelmaisia ihmisiä keskuudessamme liikkuukaan. Miten se voi olla mahdollista?

Usein näiden tapahtumien taustalla on ollut syrjäytyminen. Se oli muutamia hetkiä sitten vielä maukas trendiongelma, jonka kyydissä oli helppoa ratsastaa aina maan korkeimpaan virkaan saakka. Valoja on vannottu syrjäytymisen kitkemiseksi, mutta miten on oikeasti käynyt?

Poliisilla ei sellaista työvuoroa enää olekaan, jossa ei joutuisi tekemisiin nuorten, varsinkin miespuolisten, syvästi syrjäytyneiden kanssa. Tilanteet tulevat vastaan itsetuhouhkailuina tai jo toteutuneina tekoina. Tieto heistä ja heidän epätoivoisista tilanteista tulee ilmi viime hetkellä, usein liian myöhään.

Ainoa huonekalu on lattialla makaava likainen patja

Nuoret ihmiset, merkillisen monet ikätovereita Imatran murhaajan kanssa, ovat liian usein umpikujassa omassa elämässään, eikä minkäänlaista fokusta tai suuntaa ole ollut pitkän aikaan. Kierretään yksin loputonta kehää asunnossa, jonka ainoa huonekalu on lattialla makaava likainen patja. Jossakin vaiheessa vieteri katkeaa ja seuraukset ovat pahimmillaan erittäin traagisia.

Kun nuori, elämänsä kynnyksellä oleva ihminen tuntee, että on lopullisesti kadottanut neulan elämänsä kompassista, ei sen jälkeen ole enää väliä minne tie vie. Lopulta ollaan valmiita tekemään mitä tahansa, rajusti ymmärryksenkin ylittäviä tekoja.

Jatkuvat, jopa vuosikymmeniä jatkuneet talouden leikkaukset tuottavat rajusti kasvavia tappioita. Ei siitä ole kauankaan, kun mikä tahansa, varsinkin monilapsinen perhe sai halutessaan kodinhoitoapua, jotta arjen taakka ei kasvaisi liian suureksi vanhemmille. Nykyään sellaista ei tahdo saada edes moniongelmainen perhe. Se oli erinomaisen tärkeää ja tehokasta ennaltaehkäisevää toimintaa, nykyään tuollainen tuntuu ajatuksenakin lähinnä huvittavalta ylenpalttiudessaan.

On vuoltu juuri sieltä, missä se pahiten tuntuu

Kriisikeskusten rahoituksia on lopetettu, vammaisten ja vähäosaisten tukia leikattu. Avohoito on monen mielenterveysongelmaisen ainoa apu, monelta on sekin evätty, vaikka tarvetta olisi. Hoitoon on vaikeaa päästä. On vuoltu juuri sieltä, missä se pahiten tuntuu ja leikkauksia on tehty leikkausten päälle. Mikään ei ole riittävästi. Opiskelijoiden aseman kohtelu on surullista seurattavaa. Nuorissa pitäisi olla meidän voimamme, nyt se näyttäytyy merkillisellä tavalla heikkoudelta.

Kun ongelmat kärjistyvät, viranomaiset saavat siitä koko ajan myöhemmässä vaiheessa tietoa ja ongelmien hoitamiseen on jatkuvasti pienemmät mahdollisuudet vaikuttaa. Säästöjen lisäksi yhtenä merkittävänä ongelmana on tieto ja sen käyttäminen.

Poliisin keinoja saada tietoja omalla alueella tapahtuvista asioista ja henkilöistä on vaikeutettu

Yksityisyydensuojaa on korostettu koomisuuksiin saakka. Viranomaisten ja varsinkin poliisin toiminta perustuu tietoon ja sen hyödyntämiseen. Poliisin keinoja saada tietoja omalla alueella tapahtuvista asioista ja henkilöistä on vaikeutettu kohtuuttomasti. Voi jopa todeta, että poliisin toimintaa on tältä osin olennaisesti rampautettu.

Ennen työvuoroon tulleet poliisit kävivät läpi viimeaikaiset rikosilmoitukset, asemilla saattoi olla jopa mappeja, joihin tulostettiin kaikki rikosilmoitukset, joista jokainen pystyi päivittämään tietonsa alueen tapahtumista. Tieto liikkui ja sitä käytettiin. Monesti kävi niin, että ilmoituksia lehteilevällä poliisilla saattoi olla havaintoja tai tietoja tapahtuneisiin rikoksiin liittyen ja se auttoi olennaisesti rikosten selvittämistä ja niiden ennaltaehkäisemistä. Pystyttiin puuttumaan asioihin, ennen kuin mitään pahempaa pääsi tapahtumaan.

Nykyään tällainen toiminta on urkkimista ja se on rangaistuksen uhalla kiellettyä. Tilanne on linjattu jopa niin pitkälle, että yksittäiset poliisit eivät saa katsoa edes sellaista juttua, jossa hän on itse osallisena, esimerkiksi todistajan asemassa.

Jotta poliisi voi toteuttaa edes perustoimeaan, sen pitää tietää alueensa tapahtumista mahdollisimman paljon. Poliisi toimii virkavelvollisuudella ja sen toimintaa ohjaa vahva salassapitovelvollisuus. Tältä osin asiassa ei pitäisi olla mitään ongelmaa.

Rikokset ovat raaistuneet. Ongelmat ovat monimutkaistuneet. Onko todellakin tarpeen tehdä viranomaisten työstä mahdollisimman vaikeaa? Kenen pussiin silloin pelataan? Pahimmillaan se tekee Imatran tapauksen kaltaisten murhaajien toiminnasta lapsellisen helppoa. Tällaisissa tilanteissa viranomaisen osaksi jää vastata polttavimpiin kysymyksiin kahdella tapaa: tapaus tuli täydellisenä yllätyksenä ja on vain hyvin vähän tehtävissä samanlaisten tapausten estämiseksi.

Marko Kilpi

Marko Kilpi on poliisi ja kirjailija, palkittu dekkaristi. Hän tutkiskelee elämää ja sen ilmiöitä suoraan silmästä silmään niin poliisin kuin myös nelilapsisen perheenisän näkökulmasta. Tämä kolumni syntyi Imatran järkyttävien tapahtumien jälkeen.