Kolumni: Kirjallisuus ja kansallisuuden syvin olemus

Vieraileva kolumnistimme kirjailija Pajtim Statovci pohtii kansallisuuden merkitystä. Samalla hän sivuaa kirjailijan ammattiaan, pinttyneet käsitykset kansallisuudesta estävät kirjailijaa kuvittelemasta ja samalla luomasta jotakin merkityksellistä. Yksi tällainen tyypillinen este on käsitys maahanmuuttajista.

kansalaisuus
Kolumnisti Pajtim Statovci
Kolumnisti Pajtim StatovciAntti Haanpää / Yle

Turkkilainen kirjailija Elif Shafak piti heinäkuussa 2010 maineikkaassa TED-konferenssissa puheen (siirryt toiseen palveluun) “The Politics of Fiction”, jonka kirjailijan mielikuvituksen vapautta puolustava sanoma on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Shafak puhui taakasta, jota kirjailijat joutuvat kantamaan harteillaan kirjoittaessaan vähemmistöön kuuluvista ihmisistä. Hän painotti, että erityisesti läntisen maailman ulkopuolelta tulevia kirjailijoita ei usein nähdä luovina yksilöinä, vaan kulttuuriperimänsä edustajina, koska heidän luomansa fiktiiviset tarinat eivät suinkaan aina ole fiktiivisiä, vaan eräänlaisia todistuksia ”toisesta” maailmasta.

Synnyin Kosovossa vuonna 1990. Olin kaksivuotias, kun tulin Suomeen, eikä minulla ole lainkaan muistikuvia ajalta ennen sitä. En ole tuntenut muuta paikkaa kodikseni kuin Suomen, enkä halua ajatella, että taustani erottaisi minut muista mainitsemisen arvoisella tavalla. Aloin opiskella yliopistossa päästäkseni lähemmäs haluamaani, tullakseni kirjailijaksi, ja aloin kirjoittaa määrätietoisesti romaania tehdäkseni unelmastani totta. Joitakin vuosia myöhemmin löysin suureksi ilokseni itselleni kustantajan, mutta yhteistyön alkaessa en ollut varautunut siihen, että työni johdattaisi minut kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, joissa kansallinen identiteettini otetaan puheeksi ominaisuutena, joka määrittelee ja ohjailee paitsi olemassaoloani myös taiteeni tekemistä ja sen tulkintaa.

Minulta on julkisuudessa kysytty kotimaastani, albanialaisuudesta, suomalaisuudesta, siirtolaisuudesta

Minulta on julkisuudessa kysytty kotimaastani, albanialaisuudesta, suomalaisuudesta, siirtolaisuudesta, kokemistani ”kulttuurisista yhteentörmäyksistä” ikään kuin nämä kysymykset olisivat olleet minulle henkilökohtaisesti vaikeasti kohdattavia, ikään kuin ”törmäyksiä” olisi epäilyksettä ollut, ikään kuin henkilöhistoriallisen taustani vuoksi tuntisin aiheet läpikotaisin, ikään kuin minulla olisi taustani vuoksi aivan erityinen oikeus puhua kulttuurista, erityisesti vähemmistöistä ja yhteiskunnan altavastaajista yleisemmällä tasolla. Ikään kuin minulla olisi velvollisuus ottaa kantaa, koska kuulunhan "meidän" lisäksemme myös "niihin".

Yritän parhaani mukaan vastata minulle esitettyihin kysymyksiin esittämällä vastakysymyksiä: Eikö ”kulttuurisia yhteentörmäyksiä” ole ihan jokaisella, esimerkiksi Pohjois-Suomesta Etelä-Suomeen muuttavalla? Miksi et kysy asiasta kulttuurintutkijoilta, jotka varmasti tietävät kertoa, miten monimutkaisia ja haastavia käsitteitä kansallisuus ja kulttuuri ovat? Eikö suomalainen voi olla lukemattomilla tavoilla, ja eikö ole hieman ennakkoluuloista yhden fiktiivisen romaanin sisältämän maailman perusteella sanoa, että tällainen on siirtolaisen mieli tai kuva Suomesta?

Shafak esittää, että juuri tällainen ajatuksenjuoksu on vaaraksi fiktiolle, koska se vahingoittaa sen tekijää, niin ikään riisuu kirjailijan vallasta kuvitella, luoda yksilöllisiä maailmoja ja yksilöllisiä henkilöhahmoja, joilla on kyky puhua ainoastaan itsensä puolesta. Yhtäältä hän osoittaa, että myös keskustelu kirjallisuudesta lähtee valitettavan usein liikkeelle mustavalkoisista, kirjallisuutta typistävistä olettamuksista – esimerkiksi siitä, että ”maahanmuuttaja” ilman muuta tuntee kulttuurit, siitä ettemme kuulu samaan joukkoon vaan eri joukkoihin, ja siitä että ollessamme oma itsemme olemme myös kuvia muista.

Pelkään tulevani politisoiduksi fiktioni vuoksi

Nykyään kirjoittaessani pyörittelen näitä kysymyksiä, ajoittain ahdistuksenkin vallassa, koska kirjoittaessani keksimistäni ihmisistä pelkään kirjoittavani kaikista ihmisistä, tulevani politisoiduksi fiktioni vuoksi, liikkuvani eettisesti arveluttavalla maaperällä antaessani henkilöhahmolleni äänen, luonteen ja kotimaan.

Kirjailijaystäväni tunnistavat saman painostuksen: yhdet kantavat huolta siitä, että joutuvat yleistysten kohteeksi hahmojensa vuoksi, toiset pelkäävät tulevansa tuomituksi valitsemiensa aiheiden takia.

Erilaisten määreiden ja yleistysten lävistämä julkinen puhe on paitsi kysynyt kirjallisuudelta, mitä se saa käsitellä ja kenen kynästä, myös tehnyt minusta sekä kirjailijana varovaisemman että yksityishenkilönä tietoisemman kansallisuudestani kuin olen eläessäni ollut. Se on valtavan surullista, sillä eihän kirjailija voi pelätä omaa fiktiotaan.

Fiktiolla on valta antaa puheenvuoro hänelle, jonka ääntä kukaan ei ole kuullut

Tai – asiaa tarkemmin ajateltuani – ehkä pelkäänkin vallitsevan asetelmallisuuden keskellä unohtavani sen, mihin kaikkeen fiktio pystyy, ja miksi itse kirjoitan. Sen, että fiktiolla on valta antaa puheenvuoro hänelle, jonka ääntä kukaan ei ole kuullut, että sillä on kyky herättää kuolleet henkiin ja matkustaa ajassa, että sen suurin voima on auttaa meitä katsomaan sokeisiin kohtiimme ja heijastaa aikamme painolastia, tapaa jolla puhumme meistä ja muista.

Sen, että se yhdistää meitä kaikkia niin kuin Shafak viestissään muistuttaa. Meitä, joita ”maahanmuuttajan” tai ”naiskirjailijan”, ”uraäidin” tai ”duunarin” tai "introvertin" leimat ja lokerot ja niistä syntyvät mielikuvat kuormittavat – meitä, jotka joudumme perustelemaan ammattiamme, työttömyyttämme, yksinhuoltajuuttamme, sukupuoltamme, uskontokuntaamme, mitä tahansa ominaisuuttamme tahoille, joita ei sama velvoite paina – yksilöitä, jotka tulevat tahtomattaan luetuksi epäreilujen, yksilöllisyyden vievien linssien lävitse.

Kertomalla tarinan, yhden kerrallaan, väreistä yltäkylläisen ja ainutlaatuisuudessaan täyden, tarinan jonka voi kertoa vain yhden kerran ja yhdellä ainoalla tavalla mutta joka saa elää aina, fiktiivinen kirjoitus – mahtipontista kyllä – muuttaa maailmaa, koska se kohottaa yksilön suuremmaksi kuin mikään painettu sana.

Pajtim Statovci

Kolumnistivieraamma Pajtim Statovci on helsinkiläinen 26-vuotias kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa Kissani Jugoslavia ilmestyi vuonna 2014, ja sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja romaanii on käännetty useille kielille. Toinen romaani, Tiranan sydän, ilmestyi tänä vuonna.