Kulttuurivieras, dokumentaristi John Webster koki lapsena maailmanlopun – Nyt hän näkee sen edessään jälleen

Palkittu suomalaisdokumentaristi John Webster on saanut valmiiksi toisen ilmastonmuutosta käsittelevän elokuvansa Tulevilla rannoilla. Hän pohtii, miksi uhkaava ilmastokatastrofi ei tunnu hetkauttavan ketään. Ja miten presidentti Trump voi olla uskomatta ilmastonmuutokseen?

kulttuuri
John Webster
Dokumentaristi John WebsterJyrki Lyytikkä / Yle

John Webster (49) on tehnyt dokumentteja pölynimurikauppiaista ja intialaisprostituoiduista. Hän on etsinyt euroedustaja Pertti Paasion sukkia pitkin Brysseliä ja seurannut poliisien arkea Salossa.

Kymmenen vuotta sitten mies heräsi ilmastonmuutokseen. Syntyi elokuva Katastrofin aineksia (2008). Se kuvaa dokumentaristin oman perheen vuotta ilman öljyä, yhtä ilmaston pahimmista saastuttajista. Isä, Anu-äiti ja pojat Samuel (9) ja Benjamin (5) sinnittelevät autotta ja muovitta. Jopa hammastahna on kielletty muovipakkauksensa takia.

Aihe ei jätä Websteriä rauhaan. Hänelle ilmaston lämpeneminen on ihmiskunnan kohtalonkysymys, niin suuri asia, että yksi elokuva ei riitä. Syntyy Tulevilla rannoilla, dokumentti maailmasta 50 vuoden kuluttua, kun ilmasto on lämmennyt vääjäämättömät pari astetta ja merenpinta noussut monin paikoin asutuille alueille.

Kun reissaa junalla, saa syödä kilon juustoa

John Webster istuu työhuoneessaan Helsingin Eirassa, jugendtalon pohjakerroksessa. Huone on pieni ja luolamainen, silti kodikas. Harmaan aamupäivän niukka valo pyrkii sisään lattianrajan ikkunapahasesta. Joku harppoo ohi, varjo vilahtaa lasissa.

Mies muistelee vuotta ilman öljyä. Vaikka arjen vaikeudet välillä kiristivät aikuisten hermot äärimmilleen, kokemus oli hyvä.

– Benjaminin piti joskus myöhemmin koulussa kirjoittaa aine elämänsä kohokohdista. Hän kirjoitti öljyttömästä vuodestamme. Vietimme paljon aikaa keskenämme. Se oli yhteinen projektimme.

John Webster
John Webster ja Anu-vaimonsaJyrki Lyytikkä / Yle

Websterin perheen ilmastoteot eivät päättyneet öljydieettiin. He ovat rakennuttaneet ekologisen omakotitalon maa- ja aurinkolämpöineen. Auto kulkee bioetanolilla. Muovi ei enää ole täyspannassa, mutta kaikki muovipakkaukset kierrätetään tarkasti. Lentämistä vältetään. Perheenisä käy päässänsä jatkuvaa henkilökohtaista päästökauppaa.

– Jos matkustan vaikkapa Espanjaan junalla, säästän 900 kg hiilidioksidia, jotka lentäen tuottaisin ilmakehään. Niinpä voin hyvällä omallatunnolla syödä muutaman ilmastoa rasittavan pihvin tai juustokilon.

Tulevilla rannoilla -elokuvaa tehdessä oli pakko lentää paljon ja kauas. Ne hiilipäästöt Webster suunnittelee kompensoivansa ostamalla ikimetsää Luonnonperintösäätiöltä.

Mutta jo riittää itsestä puhuminen, dokumentaristi kiusaantuu. Hän ei halua mestaroida, vaikuttaa muita paremmalta. Lipsahduksia sattuu hänellekin. Sitä paitsi hiilijalanjäljestä kohkaaminen ja kasvihuonekaasuista toitottaminen aiheuttavat yleensä torjuntareaktion.

– Ihmiset ovat hyvin tietoisia ilmastonmuutoksesta, ja luulen monen kantavan huolta ja miettivän, mitä voisi tehdä. Mutta saarnat eivät innosta tekoihin. Ympäristöjärjestöjen kannattaisi ennemmin pohtia, mikä ihmisiä arjessa motivoi, kuten vaikka raha, ja yrittää sieltä löytää ohjauskeinoja ja argumentteja, jotka eivät ole moraalisesti latautuneita, Webster pohtii.

Evoluutio ei ole opettanut ajattelemaan kauas

Syvin syy siihen, että ihmisiä on niin vaikea motivoida ympäristötalkoisiin, löytyy perimästämme, dokumentaristi sanoo. Evoluutio ei ole opettanut meitä ajattelemaan kovin pitkälle tulevaisuuteen.

– Koskaan ennen ihmisen ei ole tarvinnut katsoa kauas tulevaisuuteen. On riittänyt, että näkee seuraavan talven yli tai lapsen syntymään asti. Evoluution kannalta ei ole ollut mitään merkitystä sillä, että välitämme tulevaisuudesta. Mennyt on ollut paljon tärkeämpää.

– Olemme myös oppineet reagoimaan nopeasti ja voimakkaasti odottamattomiin katastrofeihin, kuten tulivuorenpurkauksiin ja maanjäristyksiin. Hitaasti, pienin muutoksin etenevä ilmaston lämpeneminen on meille vaikea asia. Se ei synnytä aivoissamme riittävän voimakasta tahtotilaa toimia.

John Webster
John Webster työhuoneensa lähistöllä merenrannallaJyrki Lyytikkä / Yle

Intialaisen torikauppiaan auto ja länsimainen keskiluokka

Tahtotila. Se on Websterin mukaan juuri se puuttuva palikka ilmastonmuutoksen torjunnassa. Tarvittava teknologia löytyy kyllä ja rahaa on. Tulosta ei saada aikaan niin kauan kuin tahtoa pallotellaan tyyliin: jos tekin, niin sitten mekin, tai: mitä meidän kannattaa, kun eivät muutkaan.

Webster kertoo tarinan Intiasta.

– Ohjaajakollegani tapasi Mumbaissa sikäläiseen keskiluokkaan kuuluvan torikauppiaan. Tämä ajeli kaikkialle skootterilla, kuskasi sillä tavarat ja perheen päälle. Miehen suurin haave oli säästää rahat Tata Nano -nimiseen maailman halvimpaan autoon. Kun ohjaaja kysyi, miten ympäristön ja maailman sitten kävisi, jos kaikki intialaiset ajaisivat Tata Nanoilla, kauppias vastasi: ”Sinä päivänä, kun näen teidän pyöräilevän, saatan minäkin ehkä tyytyä pyörään, mutta niin kauan kuin te ajatte autoillanne, miksi en minäkin.”

Webster sanoo ymmärtävänsä torikauppiasta. Jos kenen, niin länsimaisen keskiluokan, meidän, tulisi toimia.

– Länsimainen keskiluokka kuluttaa eniten ja saastuttaa eniten. Meillä olisi varaa tehdä toisin, ostaa luomua, kalliimpaa sähköä, ekoautoja. Ilmastoa säästävät toimet eivät oikeasti pudottaisi elintasoamme, Webster sanoo.

On kiire, muuten maapallo lämpenee liikaa

Ilmastotalkoilla alkaa tutkijoiden mukaan olla kiire. Ensi vuosikymmen on ratkaiseva, jotta planeettamme lämpötila ei karkaa korkeuksiin.

Websterin mukaan on vääjäämätöntä, että maapallon keskilämpötila nousee ainakin pari astetta suhteessa esiteolliseen aikaan. Mitään merkkejä siitä, että nousu saataisiin rajattua Pariisin ilmastosopimukseen kirjattuun 1,5 asteeseen, ei ole.

Pari astetta kuulosta vähältä, mutta kun miettii, mitä se tarkoittaa ihmiskehossa, ymmärtää, mitä lämpötilannousu voi aiheuttaa maapallon suljetussa ekosysteemissä.

Kun lämpötila nousee, vesi laajenee. Merenpinta tulee nousemaan ainakin metrin vuosisadan loppuun mennessä. Sademäärät muuttuvat, sään ääri-ilmiöt ja kuivuus lisääntyvät. Lapsenlapsenlapsemme elävät Suomessa nykyisen Belgian ilmastossa ja Italiassa ja Espanjassa on Pohjois-Afrikan, paikoin jopa Saharan ilmasto.

John Webster
John Webster työhuoneessaanJyrki Lyytikkä / Yle

Ilmastotutkijoiden suurin huolenaihe tällä hetkellä on arktisen jään odottamattoman nopea sulaminen molemmilla navoilla. Jääpeite on pienempi kuin koskaan. Vaarana on sulamisen ja lämpenemisen kiihtyvä noidankehä, Webster selittää.

– Kun jää sulaa, auringonvaloa takaisin heijastava valkoinen pinta pienenee. Tumman meren lämmönimukyky on huomattavasti suurempi kuin jään. Sama ilmiö nähdään keväisin, kun hangelle pudonnut tumma lehti sulattaa ympärilleen kolon.

Presidentti Trumpin maailmankuvassa jyllää raha

Huolenaiheista puheen ollen, mitä dokumentaristi mahtaa ajatella presidentti Donald Trumpista ja tämän ilmastonmuutoksen väheksynnästä? Uhkauksesta vetää Yhdysvallat Pariisin ilmastosopimuksesta?

Webster kumartuu tuolissaan ja vetää villasukan syvemmälle jalkaan.

– Kyllä Trump pelottaa, eikä pelkästään ilmaston kannalta. Toivon, että hän näkemyksineen saa aikaan kunnon vastareaktion, voimistaa vastarintaliikettä.

Trump saa Websterin pohtimaan kysymystä, miten on mahdollista, että kehittyneen maan kansalainen voi edelleen olla ilmastoskeptikko.

– On mielenkiintoista, että kun ihminen on kerran rakentanut maailmankuvansa, hänen on paljon helpompi torjua niitä faktoja, jotka uhkaavat omaksuttua kuvaa, kuin ottaa tietoa vastaan ja muuttaa elämäänsä ja ajatuksiaan. Erityisen vaikeaa se on, jos ystäväpiiri ympärillä jakaa maailmankuvan.

– Trumpin maailmankuva tuntuu olevan sellainen, että maa on niin iso ja taivas myös, että on höpöhöpöä edes ajatella, että ihminen voi vaikuttaa ilmastoon. Tärkeämpää on tehdä rahaa.

John Webster
Jos arktisen jään sulaminen kiihtyy, olemme suuren tuntemattoman edessä, John Webster sanoo.Jyrki Lyytikkä / Yle

”Tiedän miltä maailmanloppu tuntuu”

Kun John Webster oli 12-vuotias, hänen yliopistossa englantia opettava Michael-isänsä kuoli yllättäen aivoverenvuotoon. Pojan maailma murtui. Websterin Diana-äiti kertoo Tulevilla rannoilla -elokuvassa, miten pieni John sairaalasta tultuaan juoksi isän huoneeseen ja huusi itkien ”Daddy, come back!”

– Isäni kuolema oli minulle maailmanloppu, elämäni muuttui kertaheitolla, Webster sanoo.

Dokumentaristi uskoo tulevaisuudenhuolensa kumpuavan lapsuuden tragediasta. Hän tietää, mitä on menettää lopullisesti. Se suuri tuntematon, joka lapsena pelotti, pelottaa häntä myös ilmastonmuutoksessa.

– Kun on kokenut, että mahdoton voi tapahtua, on helppo uskoa, että ilmastonmuutos, niin mahdottomalta kuin se nyt tuntuukin, voi tapahtua. Ja jos kerran tiedän, että vastassa on suuria muutoksia, jotka voivat olla kohtalokkaita lapsenlapsillemme, miksi en pyrkisi auttamaan heitä jo nyt? Webster kysyy.

Tuoli narahtaa. Mies käännähtää ja osoittaa työpöytänsä yläpuolelle seinään teipattua paperia. Se on kopio yhdysvaltalaisen antropologi Margared Meadin (k.1978) mietelauseesta.

– Se on mottoni. Se helpottaa, kun alan epäillä, onko elokuvillani mitään vaikutusta, onko yhden ihmisen teoilla mitään merkitystä.

Älä koskaan epäile, etteikö pienikin ryhmä ajattelevia, asiaansa sitoutuneita kansalaisia, voi muuttaa maailmaa. Todellakin, vain he ovat sitä koskaan muuttaneetkaan.

Margared Mead (suom.kirjoittaja)

Tulevilla rannoilla -elokuvan ensi-ilta on 25.1. Helsingin DocPoint -dokumenttielokuvafestivaalilla.

Infografiikka