Saimi Anias tietää äitiyden kivut avioerossa – ja ikävän, jonka sijaislasten kasvattaminen jättää sydämeen

Kasvatustyöstä kunniamerkillä palkitulle Aniakselle lapset ovat olleet elämässä kaikki.

Kotimaa
Punatukkainen, silmälasipäinen Saimi Anias kissa sylissään sohvalla.
Riina Kasurinen/Yle

Joroislaisen rivitaloasunnon oven avaa pieni, punatukkainen nainen kukkahiuksissaan. Hänen naurunsa on tarttuvaa, ja sitä on paljon. On helppo uskoa, että tämä välitön, luonnonlapseksi itseään kutsuva ilopilleri tulee hienosti toimeen lasten kanssa, joiden hän kertoo olevan elämässään kaikki kaikessa.

Saimi Anias on 67-vuotias kolmen lapsen äiti ja neljän lapsen mummo. Omien lasten lisäksi Anias on avannut kotinsa ovet useille kesälapsille ja muulloinkin tarjonnut välikaisen kodin kun sitä on tarvittu. 31-vuotisen työuransa Anias on tehnyt perhepäivähoitajana.

– Lapset ovat merkinneet minulle kaikkea. Se ilo mikä niistä pulppuaa on parasta. Lapset ovat niin välittömiä. Ei tarvitse kauheasti miettiä mitä ne ajattelevat kun niiden kanssa vaan leikkii ja touhuaa. Välillä mietti, että menee johonkin muualle töihin, mutta kun tuli tosi paikka, niin ei huvittanutkaan. Perhepäivähoitajan työ oli kuitenkin parasta työtä, Anias kertoo.

Nyt eläkkeellä oleva Anias on saanut palkinnon työstään: presidentti Sauli Niinistö on myöntänyt hänelle kunniamerkin kiitokseksi merkittävästä työstä lasten kasvattajana. Aniaksen poika ehdotti kunniamerkkiä.

– Olen ylpeä saamastani mitalista ja arvostuksesta, vaikka yllätyin täysin. Ensin kauhistuin, että enhän minä sellaista tarvitse. Mutta sitten kun oikein ajattelee, niin kyllä minä varmaan olen sen ansainnut, Anias pohtii.

Yh-äidistä suurperheen emännäksi

Anias tiesi jo pikkutyttönä haluavansa äidiksi. Parinkympin korvilla Anias tapasi sen oikean, rakastui, meni naimisiin ja niin alkoi lapsiakin tulla.

– Kavereilla oli jo lapsia, ja pelkäsin, etten minä niitä saakaan. Lapset olivat ihania, ja kuuluivat minusta osaksi elämän etenemistä. Sitten sainkin kaksi lasta.

Täydellisen elämän oppikirjan mukaan Anias olisi saanut lisää lapsia ja ollut onnellinen avioliitossaan elämänsä loppuun asti. Toisin kävi. Aniaksen mies joi. Alkoholia meni niin paljon, ettei lasten elämä ollut enää turvallista. Ero oli ainoa ratkaisu, Anias kertoo. Niin hänestä tuli yksinhuoltaja.

– Äitinä oleminen oli silloin vaikeaa. Mutta ajattelin, että kun olen lapset tehnyt, niin minähän ne hoidan ja kaikki selviää aikanaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että lapsille on parempi, kun heillä on yksi ehjä vanhempi sen sijaan, että kaksi kokonaan rikkinäistä.

Saimi Anias katselee nojatuolissa valokuvia lapsista
Yle

Aniaksen lapset olivat kolme ja neljä vuotiaita eron aikaan. Myöhemmin lapset ovat kertoneet, etteivät ole kärsineet erosta. Lapset ja äiti juttelivat paljon, ja välit isään säilyivät hyvinä vaikeimpinakin aikoina.

Anias ei muista poteneensa eron aikaan suurempia syyllisyyden tunteita äitinä. Hän arvelee, että tänä päivänä äitien paineet ovat kovemmat kuin ennen.

– Silloin sitä luonnonlapsena otti asiat sellaisina kuin ne ovat. Lapset kulki siinä mukana. Joskus muistan, että pohdin, riittääkö se lapsille, mitä minulla on heille tarjota, mutta eivätpä he ole ainakaan kukaan valittaneet, Anias sanoo.

Lapsia tulee kamala ikävä, kun sitä kuitenkin antaa sydämensä työlle.

Saimi Anias

Myöhemmin Aniaksen elämään tuli uusi mies ja syntyi kolmas lapsi. Perhe asui maalla, tilaa riitti ja Anias halusi lapsille muitakin leikkikavereita kuin vain sisarukset.

– Meille tuli neljäkin lasta kerralla kaupungista kesäksi. Ja sitten meillä oli esimerkiksi kehitysvammainen poika, joka asui meilla pari vuotta ja kun me muutimme Joroisiin, niin hän vietti meillä vielä kesät.

Kesälapsista puhuessa Aniaksen hymy sammuu. Hän ei ole pitänyt lapsiin yhteyttä, mitä nyt pari on Facebookissa kavereina.

– En ole ylpeä siitä. Ehkä se on itsesuojeluvaistoa, kun se luopuminen on niin rankkaa kun heistä tykkää ja heitä rakastaa. Lapsia tulee kamala ikävä, kun sitä kuitenkin antaa sydämensä työlle. Ja kun monet lapset ovat sellaisista lähtöisin, ettei ole oikein voinut kutsua enää kylään kun he ovat menneet uusiin perheisiin...mutta olisi pitänyt pitää yhteyttä silti, Anias sanoo.

Anias arvelee, että äidin kunniamerkki on nimenoaan lastensuojelutyön ja sen ansiota, että hän on ollut tasaveroisesti äiti niin omille lapsilleen kuin kaikille muillekin elämänsä lapsille.

– Varmaan moni ajattelee, ettei se ole ollut helppoa. Mutta minusta lasten kanssa oleminen oli helppoa. Välillä väsyttikin, mutta se hälinä ja hulina oli antoisaa ja mukavaa. Olisi vieläkin, Anias sanoo.

Tärkeintä on, että lapsilla on turvallista

Anias arvelee, että nykyään äitinä oleminen on raskaampaa kuin ennen. Lapsia täytyy kuskata työn päälle harrastuksiin ja vaikka äitejä arvostetaan, ovat myös odotukset lasten kasvatukselle kovat.

– Eivät äidit ehdi kaikkea ja siitä tulee syyllisyys. Ulkopuolelta tulee nykyään kovat paineet sille, miten lapset pitäisi kasvattaa ja äidit eivät luota itseensä. Lapset ovat sellaisia kuin ennenkin, mutta odotukset ovat muuttuneet.

Anias arvelee, että nykyään lasten kasvatusta on pohdittu ja suunniteltu niin paljon, että se käy äideille raskaaksi.

– Yritetään olla mahdollisimman hyviä, ja kuitenkin kaikkein paras olisi jos olisi vain oma itsensä. Tekisi niinkuin itse ajattelee ja itse hyväksyy, eikä miettisi mitä muut odottavat ja sanovat. Täytyy olla ehdottomasti oma itsensä niin voi antaa toisillekin jotain.

Jos yrittää olla jotain muuta kuin on, ei lasten kanssa olostakaan saa hyvää oloa, Anias sanoo. Lastenkaan on vaikea antaa olla omia itsejään, jos ei voi itse hyväksyä itsessään omia ominaisuuksiaan.

Anias arvostaa lasten kasvatuksessa sitä, että aikuiset ovat aikuisia ja kantavat vastuun. Liiallinen tasa-arvo lasten ja vanhempien välillä voi olla haitaksi, Anias pohtii. Tärkeintä on, että lapsilla on turvallista.

– Ja että he saavat rakkautta ja heillä on hyvä olla. Se ei ole selviö läheskään aina.

Korjattu 15.5. klo 16.06: Joroisten kunta ei puoltanut kunniamerkkiä toisin kuin jutussa aiemmin sanottiin.