Pari viikkoa on vierähtänyt muutamaa tuttua reittiä aamuin, illoin ja väliin päivinkin kierrellessä. Samoja reittejä on menty siksi, että edes joku osa kauniista kaupungistamme muodostuisi koirallemmekin ikään kuin kodiksi. Vetoa ja intoa löytyy silti näilläkin reiteillä edelleen.

Netistä on luettu ulkoilutusohjeita ja tapoja tuntuu olevan kovin monia. Täytyy vain löytää se meille ja koirallemme sopivin.

Blackiehan ei mikään uusi tuttavuus meikäläiselle ole. Tässä nyt vain on vierähtänyt pari vuotta viime tapaamisesta. Ja sama mahtava koirahan tuo edelleen on. Mutta kuten todettua, kovin uudessa ympäristössä.

En nyt näistä kertoile sen vuoksi, että kaipaisin sinänsä neuvoja koiran ulkoilutukseen, tai siihen, miten rauhallisesta ympäristöstä riehakkaaseen muuttanut koira saataisiin rauhoittumaan (Toki näitäkin neuvoja voi lähettää). Neuvoja ja vinkkejä kaipailen lähinnä siihen, että miten minun ja muiden ulkoiluttajien tulisi suhtautua toisiimme ja toistemme koiriin.

Olen nimittäin muutamankin kerran tuntenut nahoissani toista koiraa ulkoiluttavan henkilön pistävän katseen. Katseen, jossa on sääliä ja halveksuntaa. Voin melkein kuulla ulkoiluttajan ajatukset: ”On sitten hankkinut tuollaisen koiran, vaikka ei lainkaan osaa kouluttaa ja käsitellä.”

Ja seuraavan nurkan takaa tuleva henkilö ajattelee: ”Tuo koirahan puree vielä jotakuta”.

Sinänsä ymmärrettäviä ajatuksia heiltä, jotka eivät tunne taustoja. Saman ajatuksen voisi laajentaa moneen muuhunkin elämän osa-alueeseen. Taustoja tuntematta on helppo syyllistää.

Minä tiedän, että koirani ei pure eikä ole vihamielinen. Se on vain hämmentynyt ja purkaa hämmennystään ylitsepursuavalla liikehdinnällä. Tästäkin on jo päivä päivältä päästy jonkin verran eroon ja kesällä varmaan jo tassutellaan rauhassa polunvartta haistellen ja merkkaillen.

Mutta siihen asti toivoisin ymmärtäviä katseita sekä itselleni että muille ulkoiluttajille, joiden nelijalkainen ei käyttäydy ihan niiden television koiraohjelmien unelmayksilöiden tavoin.