Keskittyminen avokonttorissa on mahtava taito. Oikea supervoima. Heti kun sen hallitsee, voi kirjoittaa miljoonia myyvän bisnesoppaan ja jättää konttorihommat kokonaan. Mutta sanonpa vaan, että avokonttorissa ei sellaista kirjaa kirjoiteta. Eikä niin keskittyväistä mieltä saavuta kirjoja lukemalla.

Väittävät, että periaatteessa on mahdollista keskittyä avokonttorissa yhteen asiaan jopa tunniksi. Erilaisia tekniikoita on kehitetty. Yksi tapa on ajastaa munakello soimaan kotvan päästä. Sitten kuulokkeet päähän, ravihevoselta lainatut silmälaput ohimoille ja eikun töihin. Munakellon pahaenteinen tikitys varoittaa kollegoita lähestymästä.

Toinen keino välttyä keskeytyksiltä on olla koko ajan hirveän äkeä. Tätä kaverini Anssi on toteuttanut hyvin tuloksin, mutta minä en uskalla äkäillä muualla kuin kotona. Pahantuulisuudella varmistan lehdenlukurauhan aamuisin. Oikein paha akka voi tietysti saada rauhaa ja hiljaisuutta loppuiäkseen.

Kolumnisti Jyrki Lehtola latasi viime viikolla Aamulehdessä, ettei työpaikalle kannata oikeastaan mennä ollenkaan. ”Mistä tietää, että toimistotyöläisellä on vaativa projekti?” Lehtola kysyy ja vastaa: ”Se ei ole toimistossa, vaan jossain, missä työntekoon voi keskittyä.”

Miksi meidät sitten pakotetaan pysymään konttoreissa? Monilla työpaikoilla oikein sähköisen kulunvalvonnan avulla seurataan, että maksetut minuutit istutaan täyteen. Ovatko kaikki pomot ihan kuutamolla?

Väitän, että työkulttuurin muutos ei ole kiinni isoista pomoista, ei ainakaan kokonaan. Kyse on enemmänkin samaa työtä tekevien keskinäisestä luottamuksesta. Jos pakollista konttoriaikaa lyhennetään, miten sitten kyttäämme toisiamme? Ettei vaan Irma tekisi töitä vähemmän kuin Armi, ja vielä samalla palkalla…

Niin että menkää ulos hyvät konttorirotat, jos työnne ja esimiehenne sen ikinä sallii. Minä jään tähän ja vastaan puhelimeen.