Veikko Huovisen kuuluisin henkilöhahmo Konsta Pylkkänen sanoi:” Kaikista paras ja imelin viisaudenlaji on jälkiviisaus, sillä alalla saadaan eniten aikaan. Siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiintulevaksi ja sakilla setvitään, miten olisi paras käyttäytyä. Tässä lajissa on ihminen viisaimmillaan. ... Jälkiviisaan silmä on somassa paikassa, se katsoo taaksepäin. ” Jokainen meistä syyllistyy ainakin joskus jälkiviisauteen mutta kaikki tunnemme omasta lähipiiristämme jälkiviisauteen oikein vihkiytyneitä ja itseään hyvinkin viisaina ja kaukonäköisinä pitämiä ihmisiä.

Oikeasti tällaiset ihmiset ovat rasittavia ja itsekeskeisiä. Jos heihin vielä liittyy itseään korostava öykkäröinti ja omakehu, ollaan tekemisissä varsinaisten ilkimysten kanssa. Heitä kannattaa kaikkien kavahtaa.

Joskus jälkiviisauteen syyllistyvät myös menestyneet ja kansainvälisesti arvostetut kirjailijat. Aivan tuore esimerkki jonkinasteisesta jälkiviisaudesta on mielestäni Neuvostoliitosta Ranskaan vuonna 1987 emigroitunut ja siellä menestyksekkään kirjailijauran ranskankielellä tehnyt Andrei Makine. Hänen juuri suomeksi ilmestynyt kirja on nimeltään Ikuisen rakkauden kosketuksia. Kirjan on suomentanut hienosti äsken edesmennyt Annikki Suni ja kustantanut WSOY.

Vaikka kirja ilmestyi WSOY:n Aikamme kertojia -käännöskirjasarjassa, johon on koottu tämän hetken laadukkainta kansainvälista romaanitaidetta, Ikuisen rakkauden kosketuksia on mielestäni enemmän novellikokoelma kuin romaani. Kirjassa on kaikkiaan kahdeksan erillistä kertomusta, joiden kertoja on kovasti kirjailijan itsensä näköinen ja oloinen lapsi, nuorukainen tai nuori mies. Kirjan tarinat eivät kuitenkaan mielestäni nivoudu toisiinsa romaanin tapaan vaan ennemminkin kyseessä on saman kertojan kertomien erillisten tarinoiden kokoelma. Kirjan muutamat tarinat ovat itsellisinä jo valmiita kokonaisuuksia ja näin novellin kaltaisia.

Ikuisen rakkauden kosketuksia -teoksen tarinoissa eletään Neuvostoliitossa 1960-luvun lopulta 1980-luvulle. Tarinoiden kertoja on muutamissa tarinoissa orpokodin nuori koululainen, joka kokee ajan ankean mutta toiveikkaan todellisuuden lapsen tavoin. Hän uskoo oikeasti hänelle opetettua. Hän odottaa kiihkeästi ja lapsenuskoisesti aikaa, mikä on jo lähellä. Kommunistinen puolue on 1960-luvun alussa ilmoittanut, että kommunismi, missä ...” ei enää tarvita rahaa. Kaikki voivat ottaa sen mitä tarvitsevat...” toteutuu 20 vuoden kuluessa. Maahan kasvaa siis uudenlainen ihminen, joka ei ole ahne eikä kateellinen vaan ottaa aina toiset huomioon. Nuoren koululaisen lapsenuskoa horjuttavat muut orpokotilapset ja ajan todellisuus. Tyypillisen jälkiviisaan tavoin Andrei Makine mielestäni siirtää nuoren pojan ajatuksiin paljon sellaista, mikä on selvästi ajalta, jolloin kertoja eli Makine on jo aikuinen ihminen.

Näistä jälkiviisaan vivahteista huolimatta kertomus nimeltään Nainen joka vapautti minut vertauskuvien vallasta, on hienosti kerrottu ja symbolinen tarina. Siinä johonkin laitakaupungin puistoon säilöön viedyn Punaisen torin johtajakorokkeen teräsrakenteet ovat kuin mytologian labyrintti, joka eksyttää sateensuojaan pyrkineen pojan. Kovien ponnistelujen ja koetun hädän jälkeen poika pääsee labyrintista vapaaksi ja samalla hän vapautuu valheellisten vertauskuvien vallasta. Apuna vapautumisessa on paitsi teräslabyrintti myös nuorehko nainen, joka puistossa suree kuollutta miestään. Nainen on salaperäisellä tavalla kaunis ja hänestä tulee nuorelle pojalle esimerkki ikuisen rakkauden voimasta.

Toinen koskettava ja hieno kertomus on nimeltään Luonnon lahja. Siinä kertoja on viettänyt kiihkeän lemmenyön rakastettunsa kanssa ja saattaa tämän työmatkalle linja-autoon. Rakkauden huumassa rakastavaiset leijuvat vähän irti maasta. Kertojan pudottaa maan pinnalle vanha orpokodin tuttu nimeltään Zorka, jonka hän sattumalta tapaa. Zorka on vammautunut vaikeasti ja näkyvästi orpokodin poikien pommileikissä ja elelee nyt yksin kaikkien hyljeksimänä. Kertoja lähtee Zorkan matkassa korvasieniä keräämään. Sienireissulla muistellaan mennyttä ja takaisin palatessa Zorka ojentaa kertojalle kukkakimpun vietäväksi tämän rakastetulle. Kukkien kerääminen rakkaalle ei ole edes tullut kertojalle mieleen mutta rujo Zorka osaa ajatella myös rakkautta, mikä on hänelle itselleen pelkkää haavetta. Myöhemmin kertoja kuulee, että Zorka ei jaksanut elää ja muutaman päivän kuluttua sieniretkestä tämä tekee itsemurhan.

Keskeisenä teemana Andrei Makinen uusimmassa kirjassa on mielestäni rakkaus erilaisina ilmenemismuotoina; uskollisena, kaukaisena, toivottuna, yksipuolisena – kaikkina mahdollisina muotoina. Makine kirjoittaa kaikille lukijoille, että kaikista ihmisen elämän ankeuksista ja vaikeuksista huolimatta meillä on olemassa rakkaus ja sitä kannattaa erityisesti vaalia.

Juha Pikkarainen