(9.6.) Mikä voisi estää Kataisen pääministeritien?

Jyrki Kataisen pääministeritien voivat estää vain äänestäjät. Jos haluavat. Mutta realiteetti juuri nyt on, että kokoomuksella on iskun paikka. Se voi siinä onnistua, mutta voi se sen vielä töppäilläkin.

Yksi kokoomuksen viime vuosien menestyksen selittävä tekijä on jäänyt liian vähälle huomiolle. Puolue ryhtyi määrätietoisesti tekemään oppositiokautenaan perinteistä kenttätyötä, rekrytoimaan innokasta väkeä ja uudistamaan puolueen kaadereita. Ihan niin, varastettiin muutakin vasemmistoliikkeeltä kuin vain sloganeita työväen puolueesta.

Puolueen talouttakin korjattiin ja onnistuneilla ehdokasasetteluilla saatiin puolueeseen uutta draivia, joka synnytti Sauli-hypen presidenttivaaleissa ja synnytti automaattista nostetta. Tuote brändättiin ja tulos on tässä. Ei huono. Silti tämä EU-vaalitulos oli kokoomuksellekin tappio, sitä ei pidä unohtaa.

Kokoomus voi kompastua moneen asiaan. Liika itsevarmuus on yksi. Lilluttelemalla eduskuntavaaleihin ja väistelemällä varmaa vaalivoittoa odotellen ei tule tulosta. Äänestäjät kaipaavat kuitenkin enemmän tekoja ja vähemmän patsastelua. Hypetyksen on jatkuttava, kannattajat kaipaavat edelleen hyvää fiilistä.

Toinen on ilman muuta politiikan tulokset. Nykyisen hallituksen poliittiset vaikeudet on onnistuttu kaatamaan toistaiseksi keskustan niskaan ja osin ihan syyttä. Oppositiopuolueiden vaikeudet satavat nekin kokoomuksen laariin. Timo Soinin nousu ei kokoomusta näytä kauheasti liippaavan.

Kolmas uhkatekijä on sattuma. Aina voi löytyä ennen vaaleja asia, teema tai henkilö, joka onnistuu munimaan koko puolueen. Henkilökohtaisiin takapakkeihin ei ole varaa. Kataisen on siis syytä ainakin olla pössyttelemästä ruohoa vaalimökin takana, ryhtymästä kiihkeisiin tekstiviestisuhteisiin kenenkään kanssa, jättää ryypiskelyt muille ja pitää metsästyskuvansa tiukasti julkisuudesta pois. Ja toivoa kädet ristissä, ettei kukaan mukaan sorru ainakaan ennen vaaleja tällaisiin ”synteihin.”

Keskusta tuskin jää tuleen makaamaan. Sen on pakko torhistautua ja sen on pakko haastaa heikon opposition lisäksi myös kokoomus. Se vaatii pääministeri Vanhaselta tosin toisenlaista otetta ja huomattavasti suurempaa aktiivisuutta, jopa räyhäkkyyttä. Ja se kuulostaa hiukan epäuskottavalta, joten kokoomus voi aika rauhassa ryhtyä haalimaan kansanedustajaehdokkaita. Juuri tänään varteenotettavia haastajia ei vielä ole. Vaaleihin mennessä niitä kyllä alkaa löytyä, tai sitten demokratia ei toimi.

(8.6.) Mitä vaalitulos kertoo?

Kaikki suuret hävisivät, joku vähemmän ja moni enemmän. Kokoomuksen takapakki oli vähäinen, keskusta ja SDP saivat turpiin oikein kunnolla. Äänestysprosentti oli surkea, siitä saavat kantaa kaikki vastuuta, eniten poliitikot. Tällä en tarkoita vain suomalaisia poliitikkoja vaan koko EU-konetta. Ainoa asia EU-tunnettuuden kannalta, joka ehkä jotenkin vaalikamppailun yhteydessä meni läpi, oli se, että EU-parlamentissa toimitaan poliittisissa ryhmissä eikä maakohtaisesti.

Vaalikampanjoissa asiat olivat etupäässä koko ajan sivussa. Suomessakin EU merkitsee vain kaukana olevaa unionipolitiikkaa. Ei ole yhtenäistä eikä mitään muutakaan yhteistä Eurooppaa. Kaikille jäsenmaille on tärkeää, kuinka paljon me saamme irti EU:sta. Tätä käytetään sitten omien valta-asemien turvaamiseksi tai sitten valtaamiseksi omassa maassa. Eurooppa-aate on hukassa, jos sitä on koskaan ollutkaan.

Jokainen iso puolue siis hävisi. Kolme suurta eivät osaa hallita Soini-ilmiötä. Vaalien voittajat ovat poliittisen kentän ääripäitä. Kristillisten ja perussuomalaisten tekninen vaaliliitto oli mielipidebarrikadeja ylittävä liitto, jota kai voisi kuvailla vaikkapa Siionin virsien ja Rentun ruusun vähintään mielenkiintoiseksi yhteiskuoroksi. Siionin virret voittivat, sillä kristillisten Sari Essayah lähtee Brysseliin Soinin äänillä. Uskaltaisin epäillä, että Sarilla ja Timolla ei ole yhtään samaa mielipidettä mistään asiasta. Tässä mielessä järjestelmämme on aika syvältä. Kristillisten äänten keskityskyky on puolueistamme aivan huippuluokkaa, ellei paras. Puoluekoneelta se on hatunnoston arvoinen suoritus.

Soini keräsi äänet omalla karismallaan. Yhtään konkreettista esitystä tai asiaa, joka aiotaan hoitaa, ei tosin tullut vaalikampanjan aikana eikä vaalivalvojaisissa esiin. Mutta aika paljon tuli kadehdittavan hyviä onelinereita. Soini osasi ja osaa aistia, mitä turuilla ja toreilla puhutaan. Tärkeätä on nostaa epäkohtia esiin, välittää niistä ja paheksua maailman tilaa. Se toimi jälleen erittäin hyvin ja jätti suuret puolueet pyörittelemään peukaloitaan. Se myös jätti Timo Soinin tilanteeseen, jossa oli vaikea välttyä ylimielisyydeltä ja epäsoinimaiselta leuhkimiselta. Mutta Soini on, totta kai vaalivoittonsa ansainnut, siirtymä on hyvin eurooppalainen.

Perinteiselle vasemmistolle vaalitulos on äärettömän suuri pettymys. Tulos oli surkea. Demarit menettivät taas yhden paikan ja Vasemmistoliitto ainoan paikkansa. Demareille tulos oli katastrofaalisen huono. Luulen kuitenkin, että SDP menee eduskuntavaaleihin Urpilaisella, mutta Vasemmistoliitolla on puheenjohtajan vaihtoviikot edessä. Kolmas vasemmistopuolue eli vihreät etenivät. Voiton takasi erinomainen, selvästi paras, ehdokaslista ja maakuntien heikko äänestysaktiivisuus. Vihreiden osuus isoissa kaupungeissa on jo hyvin merkittävä vaalissa kuin vaalissa.

Vasemmiston ahdingon edessä pitää muistaa, että ei mennyt keskustallakaan hyvin. Kannatusprosentti oli heillekin karmaisevan alhainen. Ja vaikka kokoomuskin hävisi, oli puheenjohtaja Jyrki Kataisella vaali-illan aika koko ajan vain yksi viesti: kokoomus on suurin puolue.

Suomen hallituspolitiikan arviointiin tästä eteenpäin kannattaa olla varovainen. Kokoomus on keskustan niskan päällä, mutta haastajan asema voisi piristää keskustaa. Oppositiopolitiikalle tämä vaalitulos on hyvin haastava. Mitä tehdä, kun vähän läheisemmät asiat ennen 2011 eduskuntavaaleja nousevat esiin tai kun lähdetään uuteen ehdokasjahtiin?

Valituissa mepeissä ei ole suuria yllätyksiä. Ainoa uusi kulmia kohottava nimi on keskustan Riikka Manner. Kova järjestötuki ja vaalityö tuottivat mainion tuloksen. Demareiden Mitro Repoa voi ihmetellä, vaikka valinta oli aika selvä alusta lähtien. Repo olisi mennyt läpi minkä hyvänsä puolueen listalta. Kyselijöitä kuulemma oli runsaasti. Itälä, Korhola, Pietikäinen, Jäätteenmäki, Takkula, Jaakonsaari ja Soini olivat omassa vaaliveikkauksessani korkealla.

Tutkijat analysoivat tätäkin tulosta. Yksi mielenkiintoinen selvityskohde on nyt se, kuinka maakunnissa ja kaupungeissa on äänestetty. Onko EU lopulta kaupunkilaisten projekti, ja miten maakunnissa tähän suhtaudutaan? Oma selvityskohtansa koko Euroopassa on orastava äärioikeiston nousu. Suomessa protestiliike on kanavoitumassa perussuomalaisiin, johon taas kehnosti sopii yksioikoinen Euroopassa ymmärretty äärioikeistolaisuus. Timo Soinin ryppyiseen pikkutakkiin sopii sittenkin huonosti perinteiset oikeistotunnukset, vaikka perussuomalaisten kannattajien ja ehdokkaiden joukkoon mahtuu äärimmäisen mielenkiintoinen ja hyvin individuaalinen joukko. Tai sitten Soini sotkee tahallaan asioita ja ratsastaa päivittäisellä mielipideaallolla.

Eli vaalituloksen jälkeen puhutaan oikeistotrendeistä, vihreiden noususta ja vasemmiston rappiosta - ja ehkä pääministeri Matti Vanhasesta.

(5.6.) Kuka voitti vaaliväittelyn?

Vaaliväittelyn ylivoimainen voittaja oli ilman muuta katsoja, joka jaksoi seurata huutoäänestykseksi muuttuneen väittelyn loppuun asti eli minä ja muut. Höyryajan televisiosta digitaaliajan huutoväittelyn seuraaminen muistutti kakofoniaa eikä sivistynyttä debattia. Julkisuusarvoa ajatellen puolueiden puheenjohtajiakin voi myös ymmärtää. Väittelyn palkintopallille pitää nostaa vielä suorassa lähetyksessä palelevat toimittajat ja poliitikot.

Suomen EU-jäsenyyden ja EU-asioiden ydinkysymys on ollut jäsenyydestämme lähtien EU-asioiden ja suomalaisen sisäpolitiikan eron ymmärtäminen. Se, mitä päätetään ja millä tavalla päätetään, on edelleen suomalaisille ja varmaan muillekin eurooppalaisille hyvin epäselvää. Tämä tekee EU:sta lähinnä sumeaa logiikkaa ja tarjoaa vallanpitäjille turhan hyvät mahdollisuudet peitellä tätä lievästi sanoen aika monimuotoista päätöksentekokonetta. Päätöksenteon avoimuudesta ei riittävästi puhuta EU:ssa eikä mediassa.

Vaaliväittely menikin aika nopeasti suomalaiseen sisäpolitiikkaan huolimatta toimittajien sitkeistä yrityksistä keskittyä EU-päätöksentekoon. Tässä mielessä väittelyn alussa käyty keskustelu EU-parlamentin poliittisista ryhmistä oli hyvä. Tosin pelkään pahoin, että suuri osa suomalaisista uskoo suomalaisten toimivan edelleen jonakin suomalaisena ryhmänä. Joka tapauksessa EU-asioita sivuttiin vähemmän kuin sisäpolitiikkaa.

Väittely näytti kääntyvän aina EU-asioista suomalaiseen sisäpolitiikkaan. Urpilainen yritti haastaa vuorotellen Vanhasta ja Kataista, Sinnemäki taas yritti häivyttää puoleensa hallituspuolueroolia mahdollisimman paljon ja muut yrittivät huutaa kommentteja toisia vastaan ja kaikkien yli.

Yksi sisäpoliittinen asia jäi perkaamatta. Ymmärrän toimittajia, jotka yrittivät pitää asiaa EU-vaaleissa sisäpolitiikasta piittaamatta. Mutta pääministeri Matti Vanhanen sanoi, että edessä on taloustilanteen takia kokonaisveroasteen (maltillinen) nosto leikkauslistojen sijaan ja siihen ei tarttunut kukaan. Tämä jäi kahden puheenvuoron varaan, sillä valtiovarainministeri Jyrki Katainen taas väläytti leikkauslistoja. Tästä olisi syytä puhua nyt pidempääkin muistakin syistä kuin kokoomuksen ja keskustan nokkamiesten eri linjausten takia.

Henkilökohtaisia arvioita voi tehdä missikilpailuperiaatteella, mutta se ei sunnuntain vaalipäivänä ratkaise. Aika moni pelasi varman päälle. Kannatusluvut voivat olla mielenkiintoiset, mutta pitää muistaa, että EU-vaalit poikkeavat aina muista selvästi surkeamman äänestysprosentin takia. Tämä muuten näkyi väittelyssä vetoomuksissa äänestää.

Kokoomukselle riittää voitto, keskustalla ja demareille se, että kolme paikkaa tulee. Perussuomalaisten ja kristillisten epäpyhän allianssin eli vaaliliiton kohtalo ratkeaa Timo Soinin äänimäärässä ja kristillisten onnistumisessa äänten keskittämisessä. Vihreiden tulosta ei kannata spekuloida, koska hyvä ehdokaslista antaa hyvät eväät kovaan vaalitulokseen, minkä takia Anni Sinnemäki pystyi pelaamaan väittelyssä pokerin ja sökön pelaajille tuttua salettia. Vasemmistoliitto näyttää tyytyvän yhteen paikkaan, ja sen menettäminen olisi monella tapaa kohtalokas asia. RKP on vaikeuksissa, vaikkakaan ei ihan mahdottomassa tilanteessa. RKP:n äänet näyttäisivät tosin hajaantuvan mielenkiintoisella tavalla.

Mielenkiintoinen sunnuntai-ilta siis on tulossa ja vaalituloksesta riippuen vielä mielenkiintoisempi EU-parlamenttikausi Suomen kannalta.

(4.6.) Miksi Putin ärähti?

Suomen ja suomalaisten suhtautuminen Venäjään tai mihin tahansa Suomen itärajan takana olevaan valtioon noudattaa edelleen hyvin pitkälle toisen maailmansodan jälkeistä ajattelua. Suomi on hyvin varovainen, ja tämä ajattelu ei vuosien mittaan ole ollut ihan huonoa politiikkaa. Vaikka Suomi ja sen johtavat poliitikot eivät ääneen uskalla asiaa sanoakaan, perustuu Suomen turvallisuuspoliittinen analyysi edelleen arvioon, jonka mukaan mahdollinen sotilaallinen uhka voi tulla vain yhdestä ilmansuunnasta. Puolustusministeri Jyri Häkämiehen Venäjä, Venäjä, Venäjä -puhe oli yksi poikkeus ja sitäkin seliteltiin myöhemmin moneen otteeseen. Tämä on Suomen sotilaspolitiikan ydin, sotilastiedustelun kohde ja myös ulkopolitiikkamme johtotähti. Totta kai tämä linjaus on saanut vuosien mittaan uusia vivahteita, on tullut mm ympäristöuhkaa ja terrorismin uhkaa.

Mauno Koiviston toteamus EY-jäsenyydestä turvallisuuspoliittisena ratkaisuna pitää varmasti paikkansa. Varovaisuudesta kertoo se, että tämä sinänsä selkeä asia vaiettiin kuoliaaksi kun suomalaiset äänestivät jäsenyydestä. Varovaisuus pakottaa suomalaiset pitämään mieluimmin suun kiinni, eikä se aina ole ollut kehnoa politiikkaa. Mutta toisaalta voi kysyä Lapinlahden lintujen tapaan: Miksei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä?

Nato-optio ja samaa tarkoittava semanttinen hämäys tarkoittaa, että uudelle linjaukselle pidetään ovi aidosti auki. Koska asioista ei saa tai voi puhua oikeilla nimillä, täytyy odottaa, että kansalaisten mielipiteet muuttuisivat niin, että Nato-jäsenyyttä ryhdytään enemmän vaatimaan kuin vastustamaan. Natolla ei ole sotatoimineen Suomessa sellaista mainetta, että sen varaan voidaan juuri nyt vielä mitään rakentaa. EU:n turvallisuuspolitiikasta ei ole selkeää kuvaa eikä ole varmuutta siitäkään kuinka kauan Euroopan turvallisuus rakentuu Yhdysvaltojen varaan. Eikä ole ollenkaan selvää, millaiseksi suurvalta itärajamme takana on vuosikymmenen jälkeen. Suomi on välitilassa, joka voi kestää vuosia.

Mutta eiköhän pääministeri Putinin ja presidentti Medvedevin vierailut hyvin paljastavasti kertoneet ainakin sen kuka Venäjää juuri nyt johtaa. Ei jäänyt epäselväksi.

(3.6.) Miksi vihreät ja kommunistit muistuttavat toisiaan?

Vihreiden ja kommunistien identtisyyden voisi kuitata vanhalla tokaisulla, että vanhoja taistolaisiahan se on koko porukka tai vähintään niiden lapsia ja SDP:n euromyönteisyyden voisi kuitata ”Isä Lipposen opetuslasten kevätkokoukseksi”. Mutta ehkä ihan näin helpolla ei tästä selvitä.

Vihreät sijoittuvat perinteisellä poliittisella kartalla selvästi vasemmalle, vaikka puolue sanoo itse olevansa edellä. Tämä on taitavaa poliittista retoriikkaa, koska vihreät ovat jo ajat sitten ymmärtäneet, että perinteinen poliittinen kartta vain hämmentää ihmisiä, koska suurten ideologioiden taistelua ei ole näkynyt. Eivätkä ihmiset välttämättä kaipaakaan yhtä totuutta tai lippua, jota seurata. Ihmiset kaipaavat tuloksia, mutta tuo kaipuu kohdistuu entistä enemmän yhteen tai kahteen yksittäiseen asiaan kerrallaan. Maailmanselityksiä ei haluta kuulla, ja vasemmisto ei juuri nyt ole hittituote Euroopassa, mutta ei olisi ihme jos poliittinen vasemmisto myös ajan myötä kääntää kurssia nousuun. Näinä aikoina ei kannata uskoa pysyviin poliittisiin käänteisiin.

Toisaalta tulee mieleen myös vihreiden ja kommunistien (tässä tarkoitan hard core kommareita ja taistolaisia) kannatus kumpuaa kaupunkilaisesta sivistyneistöstä, eräänlaista etujoukkoajatteluahan tässä on aistittavissa. Eikö se taistolaisuuden ydin ollutkin juuri yliopistoissa ja kaupungeissa ja vähintäänkin keskiluokkaisessa nuorisossa?

Demarien eurouskollisuus ei ole suuri ihme. Demariryhmä EU-parlamentissa on merkittävä ryhmä ja poliittinen vaikuttaja ja SDP:llä on mutkattomat kansainväliset verkostot Pohjoismaissa ja Euroopassa. Tämä koskee myös ammattiyhdistysliikettä. Ei nimittäin ollut ollenkaan vähämerkityksetön asia, että ay-liike oli tukemassa Suomen EU-jäsenyyttä aikanaan. Tässä Lauri Ihalaisen rooli oli paljon suurempi kuin on uskottu. Demarit siis ovat EU-uskovaisia. SDP:n johtajat ovat toistuvasti joutuneet selittelemään omilleen EU:n kiemuroita. EU näyttäytyy kuitenkin perusduunarin silmissä möhkäleeltä, joka vie työpaikat ja pakottaa jatkuvaan julkisten palveluiden kilpailuttamiseen ja rajojen yli virtaa halpaa työvoimaa tekemään kaikki duunit.

Vaalikoneista ja vaalikyselyistä sen verran, että kannattaa kokeilla eri vaalikoneita ja eduskuntavaaleissa kannattaa ilman muuta leikkiä äänestäjää eri vaalipiireissä. Ja kannattaa kirjoittaa omia vastauksia, joita verrataan ehdokkaiden vastauksiin, kaniinimenetelmällä. Eli hatusta. Viime eduskuntavaaleissa eri vaalikoneita testatessa, sain läheisiä ehdokkaita kristillisistä kommunisteihin. Se oli jumalattoman hauskaa puuhaa, mutta ehkä se toisaalta panee kysymään missä ne ideologiat ovat, jos sattumanvaraisilla vastauksilla löysin minulle läheisimmät ehdokkaat poliittisen kartan ääripäistä?

(2.6.) Mitä eurovaalitulos vaikuttaa Urpilaisen asemaan?

Totta kai puolue kuin puolue yrittää nostaa profiiliaan vaalien alla. Ja toisaalta, eivätkö kaikki puolueet oikeasti pyri aina profiilin nostoon. Minusta se on niiden tehtäväkin.

Välikysymysten ajankohta ei ole ollut nykymuotoisessa parlamentaarisessa käytännössä ikinä sattuma. Niillä ei ole tähdätty moneen vuoteen hallituksen kaatamiseen vaan keskustelun herättämiseen. Tämä on itse asiassa hyvä käytäntö, koska oppositio on aina kohtuuttomassa paitsiossa hallituspuolueisiin nähden. Hallintojuna puksuttaa omaa vauhtiaan ja kojootit ulvoo vaaleihin asti radan varressa.

SDP:n tilanne on paitsi haastava mutta nyt myös mielenkiintoinen. Onnistuuko Jutta Urpilainen nostamaan puolueensa vähintään kakkospaikalle keskustan ohi seuraavissa eduskuntavaaleissa? Ykköspaikka tarkoittaisi näillä näkymin suomalaisessa poliittisessa ilmastossa jo huimaa loikkaa. Urpilaisen kohtalo mitataan eduskuntavaaleissa, ei vielä näissä EU-vaaleissa. Tässä mielessä pääministeri Vanhasen asema on vähän tukalampi. Hirveää tappiota ei saisi tulla, oma väki hönkii nyt niskaan sellaisella vimmalla.

Urpilaisen on pakko tehdä ”kokoomuslaiset”. Aika vähän puhutaan siitä, että raskaiden tappioiden jälkeen kokoomus kävi läpi ison järjestöremontin, maksoi velkojaan ja satsasi perusjärjestötyöhön, jota valitettavasti media ei ehdi enää kauhean paljoa seurata. Sen seurauksena kokoomus näyttää nyt yllättävän elinvoimaiselta puolueelta, joka löytää uusia aktiiveja jakamaan aamutuimaan ehdokkaiden prosareita asemilla ja toreilla. Tätä puoluetyötä halveksitaan internet-aikana aivan turhaan. Urpilaisen olisi siis löydettävä uudelleen puolueensa peruskannattajansa samaan aikaan kun verkot on oltava koko ajan uusien kalastelussa. Kokoomus on tässä onnistunut, miksei SDP:kin. Keskustaa odottaa ihan sama juttu, jos kannatuskäyrät menevät samaan suuntaan alaspäin.

(1.6.) Miksi eurovaalit lietsovat muukalaisvihaa?

Tämänkertaista muukalaiskammokeskustelua ei kannata suoraan kytkeä EU-vaaleihin. Kyse on minusta enemmänkin siitä, että ehdokkaiden joukossa on nyt kiihkoilijoita, mikä sinänsä ei kyllä yllätä. Eivätköhän ne ehdokkaat ole taas kerran jonkinlainen läpileikkaus meistä suomalaisista. Joukkoon siis mahtuu sekalaista seurakuntaa, joista kukaan ei välttämättä kuule vaalien väliaikoina.

Muukalaisuudella tai erilaisuudella on helppo ratsastaa, koska erilaisuudesta saa helposti aikaan populistisen keskustelun. Näitä asioita on helppo yksinkertaistaa ja väittää ihan mitä hyvänsä. Asiasta on hyvin vaikea käydä asiallista keskustelua, koska leimakirveitä on helppo heilutella.

Joka tapauksessa osa (onneksi vielä pieni) suomalaisista suhtautuu syystä tai toisesta ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin epäillen, kammoksuen ja vihaten sen kummemmin asiaa miettimättä. Ulkomaalaistaustaisista saa myös helposti syntipukin kaikkiin suomalaisten ongelmiin, jos asiat haluaa niin nähdä.

Puolueille tämä on hyvin hankala asia ja potin keräävät nyt muukalaisvihalla ratsastavat vitosketjun poliitikot. EU-vaaleissa on tästä helppo puhua ja voittajia ovat muukalaisvihan lietsojat. Todennäköisesti lähes kaikissa puolueissa on nimittäin ihmisiä, jotka ajattelevat asiasta puolesta ja vastaan. Pahiten tämä taitaa näkyä Timo Soinista, joka yrittää välillä epätoivoisestikin riisua rasismin leimaa puolueeltaan. Jussi Halla-aho meni tässä mielessä Soininkin kannalta liian pitkälle.

Kai Pöntinen taas on piikki Jyrki Kataisen sielussa. Kannattaisi tutkia miten tämä Pöntinen ylipäätään pääsi läpi kokoomuksen seulasta, jos sitten ei varta vasten ollut tarkoitus kerätä ääniä muukalaisvihallakin. Ja se vasta hurjaa olisikin, koska kokoomus voittanee vaalit muutenkin. Eiköhän kyseessä ollut sittenkin perinteinen järjestömoka, josta Katainen nyt pyrkii irti mainoskiellolla.

(29.5.) Puolueiden kannatus: Kasvaako paine hallituksessa?

Puolueiden kannatuskehityksessä ei näytä olevan yhtään mitään yllättävää. Pikemminkin tämä näyttää aika uneliaalta touhulta juuri tällä hetkeltä. Kokoomus vetää edelleen letkaa ja SDP ja keskusta mahtuvat virhemarginaaliin. Näinhän tämä on mennyt koko vaalikauden eikä eurovaaleilla näy olevan mitään vaikutusta tähän. Eikä se ihme ole, sillä onko joku ihan oikeasti kuullut käynnissä olevasta kiihkeästä eurovaalikampanjasta? Vaaliteemoista? Ovatko puolueiden ja ehdokkaiden eurolinjaukset tulleet selviksi? Ja ennen kuin syytetään mediataloja, niin siivotkoot puolueet ensin omat nurkkansa.

Näillä kannatusluvuilla kokoomus siis ajaa eduskuntavaaleissa paalupaikalle ja kakkossijasta kisaavat tasaisesti SDP ja keskusta. Näin käy jos kokoomus ei pahemmin töppäile. Tämä voi johtaa poliittiseen varovaisuuteen ja antaa keskustalle pelitilaa. Keskustalla on siis politiikan teon paikka jos siihen uskaltaa ryhtyä. Ja pakkohan sen on. Hallituksen sisäinen peli voi siis kiristyä, mutta suuriin riitoihin en jaksa uskoa. Enemmän tämä hallituksen sisäinen kiukuttelu tulee näkymään mediassa.

Kärkikolmikon takanakaan ei löydy yllätyksiä. Perussuomalaiset ovat paikkansa nyt ottaneet, mutta hutera kannattajakunta voi myös lipsua alta, ellei puheenjohtaja Timo Soini onnistu jatkamaan kansanmiehen otteellaan. Uskottavuus on kärsinyt eurovaalisekoilun aikana, mutta Timohan on supliikkimiehiä.

Vasemmistoliiton hiljaista luisumista alaspäin ei näytä estävän mikään. Henkilövaihdoksia on varmasti tulossa.

(28.5.) Miksi keskusta tahtoo presidentin sivuun EU-kokouksista?

Tämä suomalainen lautasongelma on omituinen ja saa välillä naurettavia piirteitä. Ikään kuin suomalainen poliittinen tahto tai poliitikkojen tahto ja näkyminen EU:ssa riippuisi siitä kuinka monta ihmistä kokouksiin, ruokailuihin ja muihin kekkereihin osallistuu. Ei Suomi lautasia tarvitse, Suomi tarvitsee painavaa sanottavaa Euroopassa.

Tietenkin taustalla on Suomen perustuslain kirjaukset, joissa näkyy se, että selvästi Suomen presidenttivaltaisesta systeemistä näyttää olevan kovin vaikea suoraan siirtyä selkeämpään parlamentaariseen malliin. Suomalainen presidenttivaltaisuus taas rakentui itsenäisyyden alussa välimuodoksi kuninkaanvallan ja parlamentaarisen demokratian väliin ja tämä välitila huipentui Urho Kekkosen valtakaudella. Nyt voimassaoleva perustuslaki on edelleenkin näitä valtasuhteita määritellessään välitilassa, siirtymävaiheessa kohti parlamentarismia. Eihän tässä ole mennytkään kuin vajaa sata vuotta.

Se, että asiasta puhutaan juuri nyt, liittyy varmaan EU-vaaleihin mutta myös tekeillä olevaan perustuslain uudistukseen. Vaalikeskusteluna tämä lautasasia ei ehkä ole Euroopan talousongelmia miettiessä ihan ykköskamaa, mutta toisaalta ehkä tämä on sen verran simppeli asia, että äänestäjät ymmärtävät sen. Äänestäjiähän nyt tarvitsevat muutkin kuin keskustelun avanneen Markku Laukkasen oma puolue keskusta. Presidentti Halonen on suhtautunut nuivasti perustuslain uudistukseen, mutta niin ovat tehneet muutkin istuvat presidentit ja tietenkin presidentiksi pyrkivät. Puoluekenttä on siis hajallaan ja puolueet ovat sisäisesti hajallaan, mistä kertoo SDP:n ryhmän hajoaminen EU-selontekoäänestyksessä.