(9.6.) Mikä voisi estää Kataisen pääministeritien?

Jyrki Kataisen pääministeritiellä on vielä monta mutkaa. Suurin kysymysmerkki liittyy talouteen. Suomen talous on tiistain uutisten mukaan edelleen vapaassa pudotuksessa eikä kukaan kykene ennustamaan, miten pitkään tämä kurimus kestää maailmalla. Valtiovarainministeri joutuu näissä talkoissa vielä erittäin koville yhdessä pääministerin kanssa. Matti Vanhasen iskunkestävyys on testattu ja lujaksi havaittu, Kataisen kanttia ei ole läheskään samalla tavalla mitattu.

Ratkaisevaa siis on, miten nykyinen hallitus selviää talouskriisin hoidosta. Hyväkään selviäminen ei välttämättä riitä, jos SDP saa politiikkansa ja toimintansa järjestykseen ennen eduskuntavaaleja. Nyt ainoa uskottava oppositio on nimeltään Timo Soini. SDP:n sauma on siinä, että Soini lähtee Brysseliin ja menettää tärkeimmän kotimaisen puhefooruminsa, eduskunnan suuren salin. Siellä olisi nyt tulee uskottavalle oppositioviestille.

Talousmurheet pakottavat kokoomuksen myös aika reippaaseen brandin tarkistukseen. Iloisen rallatteleva kampanjaote ei enää purrut eurovaaleissa niin kuin puolueessa laskettiin. Yrittäjät ovat ahtaalla ja valkokaulustyöläisiäkin kalvaa huoli huomisesta. Intotietotaito-höpötyksen jälkeen saammekin jatkossa nähdä varmaan vakavamman Kataisen saarnaamassa tiukan taloudenpidon tärkeydestä.

Nykyinen hallituspohja on vahvin vaihtoehto myös vaalien jälkeen, jos SDP ei kykene kääntämään kannatustaan reippaaseen nousuun. Jos kokoomuksessa närästävät Mauri Pekkarisen jotkut avaukset, kyllä keskustankin kenkään on matkan varrella muutama kivi jäänyt. Eniten rassaa kokoomuksen kaksien rattaiden aluepolitiikka. Katainen kävi kuntavaalien alla ottamassa kyllä pisteet lääkelaitoksen alueellistamisesta Kuopioon, mutta se ei ole estänyt puolueen helsinkiläisiä kansanedustajia ja jopa ministereitä arvostelemasta samaa ratkaisua.

Myös talouspolitiikan virityksestä tulee varmasti vielä tiukkoja keskusteluja. Keskustassa olisi valmiutta reippaampaan elvytykseen, ja Vanhanen pohjustaa jo täyttä päätä maaperää verojen kiristämiselle seuraavalla vaalikaudella. Katainen on toistaiseksi pitänyt tiukasti kiinni pari vuotta sitten aivan toisenlaisissa olosuhteissa sovituista valtiontalouden kehyksistä, eivätkä veronkorotukset tunnetusti istu kokoomuksen pirtaan.

Ja lopuksi, mikään ei ole politiikassa raskaampaa kuin olla vuosikausia perintöprinssi tai -prinsessa. Kysykää vaikka keskustan varapuheenjohtaja Paula Lehtomäeltä. Edellisen vaalikauden lopulla sosiaalidemokraatit kävivät jo henkisesti katsastamassa valtioneuvoston kansliassa, että pitäisikö kalustusta ja verhoja vaihtaa kun Eero Heinäluoma tulee sinne isännäksi - vaan kuinkas sitten kävikään.

Kannattaa muistaa, että yksikään puoluejohtaja-valtiovarainministeri ei ole noussut vielä Suomessa eduskuntavaalien kautta pääministeriksi. Katainen yrittää nyt tätä temppua vielä talouslaman oloissa.

(8.6.) Mitä vaalitulos kertoo?

Yhden yön nukkumisen jälkeenkin vaalitulos näyttää aika järisyttävältä. Politiikan mannerlaatat ovat liikkeessä niin Suomessa kuin Euroopassakin.

Suomessa kaikkien puolueiden asema muuttui näissä vaaleissa.

Kokoomus koki ensimmäisen tappionsa Jyrki Kataisen puheenjohtajakaudella. Tappion tuskaa lievittää tietysti suurimman puolueen aseman saavuttaminen entistä isommalla marginaalilla keskustaan ja SDP:hen, mutta silti tappio on tappio. Yhden paikan menetys oli kirvelevä menetys, ja ääniosuuskin putosi hiukan edellisistä eurovaaleista. Tämä oli kokoomukselle muistutus kuolevaisuudesta.

Keskusta oli ääniosuuksilla mitattuna vaalien suurin häviäjä. Mutta tulos antoi Matti Vanhaselle kuitenkin aikalisän. Hän voi vielä itse ohjata puoluetta. Jos puolue olisi jäänyt SDP:n taakse kolmanneksi ja saanut vain kaksi paikkaa, ohjat eivät olisi enää pysyneet Vanhasen käsissä. Mutta se on selvää, että paljon pitää keskustassa tapahtua ennen eduskuntavaaleja. Tällä menolla se vaipuu alle 20 prosentin puolueeksi.

Keskustan tuloksen suurin valopilkku on 27-vuotias Riikka Manner, joka meni läpi keskustan viiden Itä-Suomen piirijärjestön tuella ja ahkeralla vaalityöllä. Paavo Väyrysen tuki oli tietysti tärkeä, mutta kyllä ehdokkaassakin pitää olla ruutia, jotta saa tällaisia äänimääriä. Voi sanoa, että Manner ja Anneli Jäätteenmäki pelastivat Vanhasen näissä vaaleissa.

Vasemmiston tappio oli vielä raskaampi. SDP putosi kahden edustajan europuolueeksi, ja heistäkin vain Liisa Jaakonsaarella on SDP:n jäsenkirja.

Monet kommentaattorit ovat ihmetelleet, miten näin voi käydä kun talous on kuralla ja vasemmiston pitäisi kaiken järjen mukaan hyötyä oppositiossa tällaisesta tilanteesta. Mutta jospa syy ja seuraus toimivatkin tässä toisin päin.

Keskustapuolue menetti kannatustaan rajusti 1960-luvun lopulla, kun väki pakeni kaupunkeihin maatalouden rakennemuutoksen myötä. Nyt on meneillään teollisuuden rakennemuutos, joka koettelee ihan samalla tavalla SDP:tä ja vasemmistoliittoa. Kun teollisuus vähentää väkeä, duunarit passivoituvat tai äänestävät Timo Soinia samaan tapaan kuin keskustapuolueeseen pettyneet äänestivät Veikko Vennamoa vuoden 1970 eduskuntavaaleissa.

Toiselta reunalta vasemmistoa syövät sitten vihreät, joita voi pitää näiden vaalien toisena voittajana Soinin ohella.

Keskustalta meni vuoden 1970 vaalien 20 vuotta ennen kuin se palasi kamppailemaan suurimman puolueen asemasta. Mielestäni vasemmiston kriisi on nyt yhtä syvä kuin keskustapuolueella 40 vuotta sitten. Nähtäväksi jää, pystyykö SDP löytämään uuden nousun eväät nopeammin kuin keskustapuolue aikoinaan. Urakka on yhtä suuri.

Vihreät murtautuivat nyt voimalla kohti keskisuuren puolueen asemaa. He ovat kaapanneet sen kriittisen älymystön, joka on aiemmin etsiytynyt jompaan kumpaan vasemmistopuolueeseen. Voi sanoa, että Soini ja vihreät amputoivat vasemmiston näissä vaaleissa. Samalla vihreät ovat patoamassa myös keskustan kasvumahdollisuuksia suurimmissa kaupungeissa.

Suuriin voittajiin kuuluu myös RKP. Se osasi rakentaa vaalien loppusuoralla pakolais- ja maahanmuuttopolitiikassa puolueesta vastavoiman perussuomalaisille ja kokoomuksen Kai Pöntiselle. Tämä jännite toi sen verran tuulta RKP:n purjeisiin että paikka säilyi. Aivan upea suoritus RKP:ltä jälleen kerran.

Vasemmistoliitto menetti ainoan paikkansa. Esko Seppäsen perintö luiskahti Soinille. Ulkopuolisen on vaikea nähdä, millä eväillä vasemmistoliitto voisi enää oikaista syöksykierteensä. Osa porukasta voi tietysti siirtyä SDP:hen, mutta ei tämäkään fuusio taida vasemmistoa pelastaa. Tulos tietää Martti Korhosen lähtöä ja todennäköisesti Paavo Arhinmäen nousua hänen tilalleen puheenjohtajaksi. Kovin innostavaa näkymää ei siitäkään vasemmistoliitolle avaudu. Sen jälkeen maassa olisi vain kaksi populistipuoluetta, perussuomalaiset ja vasemmistoliitto.

Soini on vaalien suurin voittaja. Brysselin reissusta ei kuitenkaan välttämättä tule mitään riemumarssia. Soinilla on kaikki työ säilyttää nouseva trendi seuraaviin eduskuntavaaleihin asti. Ja vuonna 2011 Soinia voi äänestää vain yhdessä vaalipiirissä.

Soinin varsinainen testi on vasta edessä. Jos puolue pärjää vuonna 2011, hänet kutsutaan ilman muuta hallitusneuvotteluihin. Kysymys kuuluu, kykeneekö Soini säilyttämään kannatuksensa hallituspuolueena. SMP:ltä temppu ei koskaan onnistunut.

Tyytyväisiä voivat tietysti olla myös kristillisdemokraatit, jotka saivat paikan Soinin siivellä.

Yhden kuriositeetin vaalituloksesta voi vielä mainita. Kun Brysseliin pääsee, siellä yleensä myös pysyy. Näissä vaaleissa istuvat mepit valittiin kaikki uudelleen yhtä poikkeusta eli Eva-Riitta Siitosta lukuunottamatta. Hän nousi kuitenkin europarlamenttiin kesken kauden. Eli kaikki ne, jotka valittiin vuonna 2004, valittiin uudelleen, jos olivat ehdolla. Kansa arvosti kokemusta.

(5.6.) Kuka voitti vaaliväittelyn?

Meillä taitaa olla viikonvaihteessa iso joukko flunssaan sairastuneita puoluejohtajia. Kävi sääliksi sateisenkoleassa illassa värjötteleviä puoluejohtajia. Minulle tuli nuha jo pelkästään keskustelun seuraamisesta kotisohvalla.

Paineet olivat tietysti kaikilla kovat ja niitä kasvatti entuudestaan Ylen gallup. Sen mukaanhan kaikki on vielä aivan auki ja viimeisistä paikoista käydään erittäin tiukka kisa. Paineet näkyivät siinä, että keskustelu meni varsinkin alkuvaiheessa kilpaa huutamiseksi.

Ennakko-odotus kai olisi, että kehuisin tällaisessa kommentissa oman puolueeni puheenjohtajaa Matti Vanhasta ja haukkuisin kaikki muut keskustelijat. Ajattelin kuitenkin sen sijaan olla rehellinen ja kehua kaikki keskustelijat. Jokainen oli valmistautunut tilaisuuteen hyvin ja sai läpi tärkeimmän viestinsä. Sehän on kaikkien avustajien tärkein ohje ennennäitä keskusteluja: mietitään, mikä on se tärkein asia, joka pitäisi saada läpi.

Jutta Urpilainen halusi tehdä vaaleista SDP:n ja kokoomuksen kaksintaistelun ja haastoi siksi heti kättelyssä Kataisen "kun sinä Jyrki" -tyyliin. Lisäpisteitä tulee siitä, ettei hän häkeltynyt kun Vanhanen yritti keskeyttää hänen viherelvytyspuheensa muistuttamalla, miten SDP vastusti sitkeästi rahan panemista uusiutuvien energialähteiden kehittämiseen Vanhasen ensimmäisessä hallituksessa.

Jyrki Katainen noudatti puolueensa mainosviestiä puhkumalla intoa, tietoa ja taitoa. Kokoomuksessa osataan yhdistää maksettu mainonta ja johtavien poliitikkojen esiintyminen paremmin kuin missään muussa puolueessa.

Vanhasen missio oli innostaa keskustan kannattajat äänestämään. Hänkin sai läpi tärkeimmän viestinsä: jos maakunnissä äänestettäisiin yhtä ahkerasti kuin Helsingissä, keskusta voittaisi vaalit.

Vihreiden uusi puheenjohtaja Anni Sinnemäki selvisi tulikasteestaan hyvin. Nosti esille ympäristöasioita. Ja mainosti nimeltä mainiten useampaa vihreiden ehdokasta. Se oli näppärä veto, kun ei itse ole ehdokkaana niin voi muistuttaa katsojia siitä, keitä voi äänestää. Vihreiden sisäinen solidaarisuus kestää nähtävästi tällaisenkin, suurempien puolueiden puheenjohtajat eivät voi nostaa ketään ehdokastaan toisten edelle.

Martti Korhonen oli myös oma leppoisa itsensä. Plussaa tulee Kataisen ahdistamisesta Kai Pöntisen mainoksilla. Päivi Räsänen sai uskonvahvistusta gallupista, joka lupasi kristillisdemokraateillekin paikan vaaliliitosta perussuomalaisten kanssa. Astrid Thors valoi uskoa RKP:n kannattajiin, että kyllä se yksi paikka sittenkin heltiää kun vain menette äänestämään.

Timo Soini esiintyi jo varmana vaalivoittajana. Aivoriihi oli kehitellyt jälleen muutaman uuden iskulauseen. Itsevarmuus meni ehkä jo vähän ylikin, kun häneltä tiukattiin mihin ryhmään Soini aikoo liittyä. Siihen hän vastasi euroopanomistajan elkein, että tekee vaikka oman ryhmänsä. Niinköhän vain kaikki lakoavat Soinin edessä, kun hän astelee Brysselin istuntosaliinvajaan 800 muun mepin kanssa?

(4.6.) Miksi Putin ärähti?

Eurovaalien näkökulmasta Putinin vierailu osui hyvin herkkään ajankohtaan. Painetta lisäsi vielä Anton-pojan tapaus. Kaiken muun ohella Anton on päässyt pelinappulaksi suomalaiseen vaalitaisteluun.

Täytyy jälleen vain ihailla kokoomuksen taitoa hyödyntää esiin nousevia tilanteita. Virkansa puolesta ulkoministeri Alexander Stubbin olisi pitänyt jos ei tuomita niin ainakin moittia suomalaisdiplomaatti Simo Pietiläistä, joka rikkoi räikeästi diplomatian pelisääntöjä salakuljettamalla Antonin ja hänen isänsä Suomeen. Mitä vielä, Stubb puolusti Pietiläisen toimintaa ja sai varmasti sekä itselleen että kokoomukselle suosiota. Kaljakuppiloiden kielellä "kerrankin meillä on ulkoministeri, joka ei ryssiä nöyristele".

Kokoomuksella ei varmaan ole mitään sitä vastaan, että tämä suoraselkäinen mielikuva saattaa tuoda ääniä ensi sunnuntaina. Samaan aikaan voi sitten toisesta suupielestä kehuskella suhteiden luomisella Putinin "YhtenäinenVenäjä" -taustapuolueeseen.

Kokoomus pelaa tässä kaksilla korteilla vähän samaan tapaan kuin maahanmuuttokeskustelussa. Puoluejohto esittää korrektia julkisivua, mutta ehdokkaaksi otetaan tietoisesti kaipöntisiä niiden äänien saamiseksi, jotka perussuomalaisilta jäävät saamatta sen takia että Timo Soini ei ottanut Jussi Halla-ahoa listoilleen.

Pääministeri Matti Vanhaselle tämä Stubbin rakentama asetelma oli varsin haastava. Hänen piti toisaalta kyetä hoitamaan asialliset asiat Putinin kanssa mutta toisaalta piti välttää luomasta mielikuvaa, että hän olisi Anton-pojan asiassa jotenkin pehmeämpi kuin Stubb. Mielestäni Vanhanen selvitti tilanteen hyvin pääministereiden tiedotustilaisuudessa. Hänkuittasi Putinin aggressiiviset lausunnot ehdotuksella, että Venäjä liittyisi kansainväliseen lapsikaappaukset kieltävään sopimukseen.

Muutoin Putinin vierailun tärkein anti on, että se toteutui ja jatkaa perinnettä, että Suomen ja Venäjän pääministerit tapaavat säännöllisesti pari kertaa vuodessa. Asialista oli pitkä. Isoja läpimurtoja ei tainnut tulla mutta eipä niitä odotettukaan. Politiikan myllyt jauhavat hitaasti. Oleellista on suhteiden arkipäiväistyminen. Tapaamisista on tullut säännöllistä rutiinia ja asioista puhutaan niin kuin ovat.

Vanhasen pärjäämisestä median edessä olen jäävi sanomaan mitään kun edellisessä työpaikassani tehtäväni oli häntä avustaa näissäkin asioissa. Joten tyydyn toistamaan kotikatsomon kommentin televisiouutisten ääressä: "On se tosiaan pitkä, kahta päätä pidempi Putinia". Arvelen, että sama mielikuva saattoi jäädä päällimmäiseksi monille muillekin televisionkatsojille. Pohtikoot sitten imagotohtorit sitä, miten tämä vaikutti keskustan ja Vanhasen suosioon.

(3.6.) Miksi vihreät ja kommunistit muistuttavat toisiaan?

Yksi selitys kommunistien ja vihreiden samankaltaisuudelle löytyy vihreiden historiasta. Monet SKP:n vähemmistösiiven eli ns. taistolaisten aktiivit löysivät vihreistä uuden poliittisen kodin itselleen sen jälkeen kun ensin SKP ja sen jälkeen koko sosialismi romahtivat. Niin tylsältä kuin tämän historian kertaaminen voi esimerkiksi Satu Hassin mielestä tuntua, on vain inhimillistä, jos ajattelu ei ole ihan kokonaan muuttunut matkan varrella.

Tämä selitys ei ole tietysti kovin kattava, koska Ylen vaalikoneeseen vastanneiden vihreiden ehdokkaiden joukossa on paljon nuoria, jotka eivät koskaan ole olleet missään tekemisissä taistolaisuuden kanssa.

Toinen selitys on, että vihreät ovat ottaneet puoluekartalla sen kriittisen, tulevaisuudesta huolestuneen koulutetun älymystön paikan, joka hakeutui aimmin joko SDP:hen tai siitäkin vasemmalle. Tämä on suurin syy siihen, miksi vasemmiston yhteiskannatus tarpoo nykyään alle 30 prosentissa. Eli tässä toimii yhdenlainen sukupolviselitys: isät ja äidit vasemmalla, pojat ja tyttäret vihreissä. Esimerkkejä ei tarvinne luetella.

(2.6.) Mitä eurovaalitulos vaikuttaa Urpilaisen asemaan?

On todella paikallaan pohtia eurovaalien merkitystä myös muiden puolueiden eikä vain keskustan kannalta. Julkinen keskusteluhan on toistaiseksi keskittynyt vain sen pohtimiseen, mitä keskustassa tapahtuu jos vaaleissa tulisi paha tappio.

Välikysymyksen päätarkoitus on ilman muuta herätellä opposition kannattajia vaaliuurnille ensi sunnuntaina, siitä ei ole epäilystäkään. Eikä ajoitusta kannata mitenkään paheksua. Parlamentaarisessa demokratiassamme välikysymys on opposition ainoita vaikuttamisen välineitä, sen kautta oppositio voi määrätä politiikan asialistan edes yhdeksi päiväksi. Kaikki muut päivät on varattu suuressa julkisuudessa hallituksen aloitteille.

Myös välikysymyksen aihe on ajankohtainen ja liittyy eurovaaleihin. Seuraavan europarlamentin toimikauden suurin kysymyshän on, millaisella politiikalla Eurooppa selviää parhaiten meneillään olevasta talouskriisistä.

SDP on menestynyt varsin huonosti aiemmissa eurovaaleissa eivätkä ennusmerkit ole kovin hyvät tälläkään kerralla. Jostain syystä eurovaalitappioista ei ole kuitenkaan tehty samanlaista kohtalonkysymystä sosiaalidemokraateille kuin keskustalle. Nyt SDP:llä on vähintään yhtä suuri riski putoamisesta kahden edustajan europuolueeksi kuin keskustalla.

Keskustan ja SDP:n ero on siinä, että Jutta Urpilainen on ollut puheenjohtajana vasta vuoden verran siinä missä Matti Vanhanen pääministerinä jo kuusi vuotta. Uskon, että Urpilaiselle annetaan mahdollisuus viedä SDP seuraaviin eduskuntavaaleihin riippumatta siitä, miten puolue pärjää eurovaaleissa.

Urpilaisen todellinen dilemma liittyy hänen poliittiseen linjaansa. SDP:n uudistaminen on minun mielestäni jäänyt aika lailla retoriikan tasolle. Kun retoriikka riisutaan, jäljelle jää suunnilleen tuomiojalaista vasemmistososialidemokratiaa. Yhteispeli SAK:n kanssa näyttää samoin jatkuvan niin kuin ennenkin päätellen vaikkapa siitä, että SAK:n johtaja Pertti Parmanne riensi taannoin tukemaan Urpilaisen työllisyysaloitetta senkin jälkeen kun hallituksen puolelta oli se tyrmätty.

Minun nähdäkseni kysymys kuuluu, pääseekö SDP uuteen nousuun kaartamalla politiikassa vasemmalle siten kuin Urpilainen näyttää tekevän. Gallupien mukaan tämä linja ei ole ainakaan vielä tuottanut tulosta. Mutta ehkä SDP:ssä lasketaan, että talouden kriisi luo uutta kasvutilaa sosialistiselle politiikalle.

(1.6.) Miksi eurovaalit lietsovat muukalaisvihaa?

Hyvin monissa Euroopan maissa toimii populistipuolueita, joiden ohjelman ytimessa on muukalaisvastaisuus. Monet niistä savat myös merkittävää kannatusta. Jussi Halla-ahon suosio on ensimmäisiä oireita siitä, että tällaiselle puolueelle voi olla Suomessakin 5-15 prosentin markkinarako. Se voi hakea kannatusta niin oikealta kuin vasemmaltakin. Duunareita voi kosiskella varoittelamalla, että maahanmuuttajat vie heidän työpaikkansa. Oikeistolaisia äänestäjiä voi puhutella taas perinteisellä pamppuretoriikalla.

Kai Pöntisen mainos on hyvä esimerkki siitä, miten houkuttelevaa on nyt lähteä kalastelemaan näille vesille. Samalla hän tuli kuitenkin rikkoneeksi huolella rakennetun mielikuvan kokoomuksesta maltillisena keskusta-oikeistolaisena puolueena. Arvelen, että tässä on syy, miksi puheenjohtaja Jyrki Katainen reagoi asiaan niin nopeasti.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini yrittää samaan aikaan syödä kakun ja säästää sen. Hän torjui Halla-ahon euroehdokkuuden mutta pitäisi hänet ja hänen tavallaan ajattelevat äänestäjät muuten ilomielin perussuomalaisten riveissä.

Maahanmuuttopolitiikka olisi sinänsä erinomainen keskustelunaihe eurovaaleissa, kuuluuhan vapaa liikkuvuus koko EU:n tärkeimpiin periaatteisiin. Mutta kaikkien maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalipummeiksi ei ole mitään keskustelua.

(29.5.) Puolueiden kannatus: Kasvaako paine hallituksessa?

Kun on tullut seurattua kannatusgalluppeja lähes ammattimaisesti yli 30 vuotta, tulee väistämättä houkutus tehdä niistä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Silläkin uhalla löydän tästä mittauksesta yhden ison uutisen. Se on keskustan kannatuksen kääntyminen nousuun pitkän alamäen jälkeen. Perustelen tätä sillä, että huhtikuuhun verrattuna mittauksensuurin yksittäinen muutos on keskustan kannatuksen nousu 1,2 prosenttiyksiköllä. Sekin mahtuu toki 1,4 prosenttiyksikön virhemarginaaliin, mutta silti. Pienemmistäkin muutoksista on tehty suuria uutisia.

Uskon, että keskustan kannatustrendin kääntymistä selittää ennen muuta puolueen eurovaalikampanja. Urhous-teemaa on haukuttu harvinaisen innokkaasti Kekkos-tutkija Juhani Suomesta alkaen, mutta se näyttää tekevän tehtävänsä: kampanja on herättänyt keskustan kannattajat tukemaan omaa puoluetta.

Edelleen silmään pistää se, että myös perussuomalaisten kannatus on noussut hiukan huhtikuusta. Tämä viittaa siihen, että Timo Soini ei vie enää kannatusta keskustalta vaan vasemmalta.

Gallup ennakoi varsin jännittävää vaali-iltaa ensi viikon sunnuntaiksi. Kokoomuksen etumatkaa on enää vaikea tavoittaa. Sen sijaan kakkostilasta tulee tiukka kisa. Tulos riippuu siitä, miten SDP ja keskusta onnistuvat saamaan kannattajansa vaaliuurnille. Viimeisen viikon kampanjointi ratkaisee.

Kokoomuksen suurin riski on tuudittautuminen hyvän olon tunteeseen. Pienen kysymysmerkin liitän myös puolueen kampanjan yleisilmeeseen. Iloinen melskaaminen ei välttämättä istu kansakunnan tunnelmaan, joka on kääntymässä päivä päivältä vakavammaksi talouslaman vuoksi. Viime kuukausien mittaukset viittaisivat muutenkin siihen, että kokoomus on saavuttanut kannatuskattonsa.

SDP:lle tämän päivän mittaus on huono uutinen huonoon aikaan, juuri vaalien alla. Miinus ei ole suuri huhtikuuhun verrattuna, mutta kyllä se tunnelmaa pilaa.

On huomattava, että tässä on mitattu eduskuntavaalikannatusta. Se ennustaa varsin heikosti eurovaalien tulosta sen vuoksi, että eurovaalien äänestysprosentti tahtoo jäädä kovin alhaiseksi. Aiemmissa eurovaaleissa kokoomus on keräänyt jopa kuusi prosenttiyksikköä isomman tuloksen kuin vaalien alla tehdyissä gallupeissa. Vastaavasti SDP on jäänyt jopa 3-4 prosenttiyksikköä jälkeen gallup-luvuistaan. Keskustakin sai viisi vuotta sitten reilun prosenttiyksikön vähemmän kuin gallupit lupasivat.

Näillä varauksilla on aika vaikea ennustaa vaalituloksen vaikutusta hallituspolitiikkaan. Jos keskusta yltää kakkoseksi ja saa vähintään kolme paikkaa, hallituksessa säilyy työrauha. Kolmostila ja putoaminen kahteen paikkaan synnyttäisi puolueessa melkoisen käymistilan. Kävi kummin päin tahansa, sisäpolitiikan seuraava suuri vääntö nähdään elokuun budjettiriihessä, jossa hallituksen olisi kyettävä esittämään kansalaisille uskottava tie talouslaman yli.

(28.5.) Miksi keskusta tahtoo presidentin sivuun EU-kokouksista?

Puolueet käyttivät eduskunnan EU-selontekokeskustelua eurovaalikampanjointiin antamalla siinä näkyvimmät roolit euroehdokkaille. Keskustan Markku Laukkanen osasi vanhana toimittajana hyödyntää annetun tilaisuuden kärjistämällä oman sanomansa niin, että uutiskynnys varmasti ylittyi kaikissa välineissä.

Samalla Laukkasen viestiin tiivistyi keskustan ja pääministeri Matti Vanhasen kuuden vuoden kokemus kahden lautasen ongelman hoitamisesta EU:ssa. Ongelman syynä on perustuslaki, jonka perusteella pääministeri johtaa EU-politiikkaa mutta presidentti ulkopolitiikkaa. Tällä perusteella presidentti voi vaatia tuolia EU:n huippukokouksissa, koska ainahan siellä puhutaan myös asioista, jotka sivuavat Suomen ulkopolitiikkaa.

Kun Suomelle on varattu vain kaksi tuolia kokouspöydän ääressä, kärsijäksi on joutunut vuorollaan kukin ulkoministeri: ensin Tarja Halonen, sitten Erkki Tuomioja, nyt Alexander Stubb. He ovat joutuneet usein norkoilemaan salin ulkopuolella, kun muiden jäsenmaiden kollegat istuvat salin puolella. Eduskunnalle salin tapahtumista vastaavat kuitenkin vain pääministeri ja ulkoministeri.

Pienenä maana Suomen vaikutusvalta ei ole muutenkaan kovin suuri EU:ssa. Nyt huomattava osa tästä vähäisestäkin vallasta joudutaan käyttämään maanittelemalla kulloistakin puheenjohtajamaata järjestämään myös presidentille tuoli erilaisiin EU-kokouksiin.

Laukkasen räväkkä esiintyminen provosoi SDP:n puolustamaan jälleen kerran presidentti Tarja Halosta. Myös sosiaalidemokraatit osasivat hyödyntää keskustelua vaalitaistelussa vetoamalla kansalaisten enemmistöön, joka haluaa säilyttää vahvan presidentin. SDP:n perinteinen parlamentarismia puolustava linja on jo aikoja sitten saanut väistyä tämän taktisen laskelman tieltä.

Ennustan, että SDP:n kanta muuttuu taas sujuvasti toiseen suuntaan, jos Sauli Niinistö valitaan presidentiksi vuonna 2012. Tässä suhteessa yhtä joustavia ovat kyllä olleet muutkin puolueet. Keskusta nojasi aikoinaan vahvaan presidenttiin, Urho Kekkoseen, mutta korostaa nyt tuoreempien kokemusten valossa pääministerin asemaa.

Perustuslain uudistamiselle nyt käyty keskustelu ei lupaa hyvää. Jos jo yhdet eurovaalit saavat tunteet pintaan niin voi vain kuvitella, millaisissa tunnelmissa tätä keskustelua käydään kun eduskuntavaalit lähestyvät.

Christoffer Taxellin komitealla ja sen jälkeen hallituksella on käytännössä vain muutama kuukausi rauhallista työskentelyaikaa, sen jälkeen vaalitaktiset laskelmat sanelevat puolueiden kannat kahden lautasen ongelman ratkaisemiseen.