Eurovaalien Ykköskysymys - Vesa Mauriala

(8.6.) Mitä vaalitulos kertoo?

Tappio ja pettymys. Näin SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen muotoili ajatuksensa vaalien tuloksen jälkeen. Uskon, että se vastaa useimpien demareiden päällimmäisiä tunteita. Kampanja toteutettiin hyvin ja näyttävästi, ehdokkaat olivat yhtenäisenä joukkona liikkeellä ja kampanjaan osallistui poikkeuksellisen paljon uutta, pätevää nuorta väkeä.

Miksi sitten tulos oli SDP:n kannalta niin huono kuin oli? Vasemmistopuolueethan saivat yhteensä ”peräti” kaksi paikkaa Suomesta europarlamenttiin, kun oikeistoksi laskettava blokki peräti yksitoista. EU-vaalit ovat perinteisesti Suomessa olleet vasemmistolle vaikeat, koska perusäänestäjäkunta ei tahdo liikkua, mutta nyt on tulokseen vaikuttamassa myös muita syitä.

SDP:n kannatus vuotaa tällä hetkellä paitsi nukkuviin – joka on vakioselitys, oikea sellainen – mutta myös työväestöstä. Oman kokemukseni perusteella, ammattiliitossa, jonka jäsenten keskuudessa SDP:llä on vankkaakin vankempi kannatus, monet äänestävät puoluetta lähinnä siksi, koska niin on ollut tapana.

Olen joutunut kysymään itseltäni usein, mikä SDP:stä tekisi tällä hetkellä puolueen, jota esimerkiksi metallimies mielellään äänestäisi. Itse löydän lukuisia syitä, mutta luulen, ettei kyseinen metallikaveri niitä yhtä helposti löytäisi. Puolueen oppositiopolitiikka erityisesti eduskunnassa on edelleen haparoivaa ja liian kilttiä. Työnkin korostaminen on vasta hiljalleen löytänyt viestinnän keskiöön.

SDP:ssä on liiaksi vallalla ajattelutapa, että me pärjäisimme ilman duunareita. Jos tämä ajattelutapa saa lisää jalansijaa, puolue voi rauhassa kymmenen vuoden päästä kilvoitella vihreiden kanssa 15 % kannatuksesta.

Mikäli puolue aikoo aidosti nousta, löytyy vastaus vain ja ainoastaan siitä, että se kehittyy uudelleen nykyaikaiseksi työväen- ja palkansaajapuolueeksi.

Voi mielestäni edelleen aiheellisesti kysyä, miksi sairaanhoitajan tai lastentarhanopettajan pitäisi äänestää esim. kokoomusta – mielestäni asiallisia syitä ei oikein löydy.

Jottei arvio vaalin tuloksesta olisi näin synkkä, on esiin nostettava toinenkin seikka. Näissä vaaleissa työväen oli mahdollista äänestää Timo Soinia valtakunnallisesti. Lähiöissä ja esikaupungeissa esim. Kouvolassa ja Porissa Soini oli kirkas ykkönen – hänen jälkeensä tulivat SDP:n ehdokkaat.

EU-vaalit olivat siten presidentinvaalien kaltainen näytös. Näyttää siltä, että joissain vaaleissa Soinin kaltainen persoona syö keskustaa, toisissa demareita. Nyt oli ilmiselvästi demarien vuoro.

(5.6.) Kuka voitti vaaliväittelyn?

Sallinette, että olen tavallista kriittisempi, kun sanon, että vaalitentit mokattiin taas. Tällaisen näkemyksen kirjoittaminen suuresti kunnioittamani Yleisradion sivuille vaatii tietysti hieman perusteluja, sillä journalismi ei ole lainkaan sen helpompi laji kuin politiikanteko. Kissa pitäisi kuitenkin pikku hiljaa nostaa pöydälle.

Miksi siis vaalitenteissä suunta on viime vuodet ollut kohti pinnallista vaalijournalismia tai jopa politiikan karnevalisointia? Onko kyse politiikan vai median muutoksesta vai molemmista? Jos näin on, tuleeko median alistua politiikan pinnallistumiseen?

Näissä vaaleissa ei olla saatu aikaan aidosti syvällistä ja ajatuksia herättävää vaalikeskustelua, jossa mentäisiin syvällisesti asioiden ytimeen, haastettaisiin poliitikkojen tietämystä muuten kuin knopein, laitettaisiin ahtaalle, paljastettaisiin tuo asiantuntemus tai asiantuntemattomuus.

Nyt puoluejohtajat ahdetaan konttien väliin, Parolannummen panssariprikaatiin (presidentinvaalit) tai hyisellä kelillä ajamaan kypärä päässä karnevaaleihin (kuntavaalit).

Mielestäni lähellä alkaa olla äänestäjän aliarviointi, vaikka elilisessä suuressa vaalikeskustelussa oli hieman aiempaa enemmän yritystä. Illan tentin keskeisin asia oli Taloustutkimuksen gallup. Syvällinen keskustelu asiakysymyksistä meni inttämiseksi, mihin mielestäni vaikutti lähetyksen konsepti.

Poliitikkojakin pitää suomia, mutta yhtä hyvin mediaakin. Aikaa dialogille - keskustelulle - on nykyisissä vaalikeskusteluissa liian vähän, kun mahdollisimman moni asia on kahlattava läpi. Ei ole helppo tehtävä yhdistää salamavastaukset ja syvällisyys.

Olenkin jäänyt kaipaamaan aikaisempien vuosien verkkaisia vaalitenttejä - tästä retrosta voisi tehdä uudelleen muotia.

Esimerkiksi illan lähetyksessä puhuttiin elvytyksestä, mutta keskustelu jäi aivan ilmaan. Kuvaava on Timo Soinin ties kuinka mones laiska heitto: "Nyt pitää kaikki toimet valjastaa siihen, että ihmiset saadaan töihin"- kuka Soinilta kysyi, että mitenkä tämä tehdään ja mitä EU voi asiassa tehdä?

Arvannet varmasti - ei kukaan. Helppo se on sloganeita heitellä. Anni Sinnemäki ja Jutta Urpilainen sentään yrittivät vastata.

Juuri tämän vuoksi ei ole kiitollista objektiivisesti ottaa kantaa siihen, kuka vaalitentissä oikeasti pärjäsi tai hävisi, ellei lähdetä arvioimaan hymyn määrää, puvun istuvuutta tai verbaaliakrobatiaa.

(4.6.) Miksi Putin ärähti?

Suomen EU-jäsenäänestys ratkesi aikanaan kolmeen seikkaan. Ensiksikin siihen, että Esko Aho taivutti Keskustan kentän jäsenyyden taakse. Toiseksi siihen, että ay-liike ja erityisesti SAK-lainen ay-liike kampanjoi voimakkaasti jäsenyyden puolesta. Ja kolmanneksi siihen, että eläkkeensaajien lisäksi monet muutkin äänestivät – eivät Suomen eurooppalaisuuden puolesta – vaan Neuvostoliitolle kumartelua vastaan.

Suomen lännettyminen, jota ulkopoliittinen eliitti Urho Kekkosesta, Mauno Koivistosta ja Paavo Lipposesta lähtien olivat vieneet systemaattisesti eteenpäin, toteutui siis osaltaan EU-jäsenäänestyksessä myös kansalaistoimintana.

Poliittisessa toiminnassa keskeisin tekijä kansansuosion saavuttamiseksi on uskottavuus. Kuten olen aiemmin todennut, ihmisiä liikuttavat asiat, jotka ovat yhtä aikaa heidän mielestään tärkeitä ja joihin liittyy tunne. Mikäli asian esittäjällä on vielä uskottavuutta, ovat mobilisaation eväät kasassa.

Perinteisesti suomalaisessa politiikassa pitkäjänteisen uskottavuuden kulmakiviä ovat olleet talous- ja työllisyyspolitiikka sekä ulkopolitiikka. Se kertoo jotakin myös omasta maailmastamme ”Pohjolan perukoilla”.

Suomen historiallinen asema tasapainottelussa suurvaltanaapurimme kanssa on jättänyt jälkensä kansakunnan kollektiiviseen muistiin ja eri sukupolvien avainkokemuksiin. Sitä ei ole pois ottaminen – eikä ole tarvettakaan, jos asiaa paasikiviläisittäin ajattelisi.

Suomessa on turhan vähän arvioitu analyyttisesti Venäjän muuttumista, vaikka uutisointia sinänsä tehdään paljon. Venäjällä vallitseva ”ohjattu demokratia” uusine puoluelaitoksineen ja mediakontrolleineen on vain putinilaisen kurinpalautuksen (jota sivumennen sanottuna maa Jeltsinin jäljiltä mielestäni myös tarvitsi, eli älkäämme tehkö asioista mustavalkoisia) pintakuorrutusta.

Todellinen murros venäläisessä elämässä on kulttuurinen ja historiallinen. Panslavistinen tai slavofiilinen maailma on palannut uudella (tai uusvanhalla) tavalla, ”venäläisyys” on nostettu korkeimmaksi arvoksi.

Kuriositeettinä todettakoon, että maan todellinen itsenäisyyspäivä on voiton päivä 9.5., ja jalkapallon unelmafinaali viimeksi olisi ollut sitä mukaillen Venäjä – Saksa, tosin Espanja pääsi pilaamaan tämän unelman, jota tuolloin seurasin Moskovassa vieraillessani siellä Euroopan Sosialidemokraattien valtuuskunnan jäsenenä.

Yhtenäisyyttä rakennetaan Venäjällä uudelleen kulttuurin kautta, missä ei tietenkään ole mitään uutta. Kyse on omanarvontunnon palauttamisesta niistä aineksista, joita on olemassa. Venäläisyys ja venäläisen elämäntyylin puolustaminen on tällä hetkellä Venäjällä poliittisen uskottavuuden kulmakivi siinä, missä meillä talous- ja työllisyyspolitiikka.

Asetelma on klassinen: me – muukalaiset. Suomalaiset sijoittuvat tässä asetelmassa johonkin tuon ajatusviivan kohdalle.

Antonin tapauksen venäläisreaktiot ovat siksi ymmärrettävät, tosin perustelut ontuvat. Matti Vanhanen kiinnitti aivan oikein huomiota siihen, että Venäjän olisi syytä liittyä kansainväliseen lapsikaappaussopimukseen.

Venäläisestä näkökulmasta kyse on puolestaan siitä, että lapsi ”riistettiin” paitsi äidiltään, niin myös venäläisestä kulttuuripiiristä. Ei äiti turhaan eikä laskelmoimattakaan painottanut halunneensa antaa pojalle venäläisen kasvatuksen tai esitellyt kuvia, joissa poika oli puettuna historiallisiin univormuihin.

Putinin “ärähtämisen” voi jättää omaan arvoonsa. Usein nimittäin on niin, että asiat tuodaan huippupoliitikonkin eteen taustoittajien ja tukijoukkojen toimesta pyytämättä ja yllättäen. Tärkeämpi oli Putinin viesti energiayhteistyön jatkumisesta ja painotus Itämeren kaasuputken tärkeydestä. Myös viimeksi mainitulla on – yllättäen – suurvaltapoliittinen ulottuvuus.

(2.6.) Mitä eurovaalitulos vaikuttaa Urpilaisen asemaan?

SDP:n välikysymys nuorisotyöttömyydestä osuu asiallisesti ottaen täsmälleen oikeaan kohteeseen ja tapahtuu oikeaan aikaan. Viime eduskuntavaalien allahan kokoomus puhui hallituksen ”tempputyöllistämisestä” – nyt aktiivisia työvoimapolitiikan toimia todellakin tarvittaisiin. Maan hallitushan ajoi aktiivisen työvoimapolitiikan määrärahatkin ensi töikseen alas, tosin niitä on jälkikäteen hieman nostettu.

Tilastokeskuksen huhtikuun työllisyyskatsauksen mukaan työttömyysprosentti nousi 8,8:aan eli 2,6 prosenttiyksikköä vuodentakaista korkeammalle. Kausitasoitettu työttömyysprosentti oli 8,2 eli kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kuin vuosi sitten saavutettu, nyt jo taakse jääneen korkeasuhdanteen matalin lukema.

Katsauksen hätkähdyttävin luku löytyy kuitenkin juuri nuorisotyöttömyyden kohdalta. 15–24-vuotiaiden nuorten työttömyysaste oli kokonaista 23,7 prosenttia eli 6,2 prosenttiyksikköä korkeampi kuin vuotta aiemmin.

Tämä lukema nousee aina korkeaksi nimenomaan huhti-toukokuussa, kun opiskelijat valmistuvat tai hakevat kesätöitä. Kesäkuussa prosentti yleensä laskee. Kun tämä kausivaihtelu otetaan huomioon, huhtikuun trendiluku oli 18 prosenttia. Sekin on erittäin korkea.

1990-luvun alun laman kokemusten jälkeen ryhdyttiin puhumaan ”laman lapsista” – erityisesti ne nuoret, jotka valmistuivat oppilaitoksista juuri laman alkaessa - olivat suuressa vaarassa syrjäytyä jäätyään ilman työtä ja koulutuspaikkaa usein vuosiksi.

Siksi alettiinkin puhua nuorisotakuusta, jolla taattaisiin kaikissa olosuhteissa kaikille alle 25-vuotiaille joko työ-, koulutus- tai työharjoittelupaikka tarvittaessa siis vaikka yhteiskunnan toimin. SAK:n entinen puheenjohtaja Lauri Ihalainen on myös heittänyt keskusteluun oppivelvollisuuden nostamisen siten, että toisen asteen koulutus normaalioloissa olisi käytännössä välttämätöntä käydä loppuun.

SDP ja Jutta Urpilainen ovat siten kiinni erittäin päivänpolttavassa ja tärkeässä keskustelunaiheessa tehdessään välikysymyksen juuri nuorisotyöttömyydestä, jonka kasvusta myös ay-liike on ollut erittäin huolissaan.

SDP:n tavoittelema kolmen paikan säilyttäminen eurovaaleissa riippuu käytännössä täysin äänestysvilkkaudesta. Normaaleilla kannatusluvuilla uskon, että sekä keskustan että SDP:n on varsin hyvin mahdollista saada molempien kolme paikkaa. Kun tunkua paikoista alkaa olla, kokoomuksen neljän paikan tavoite lipuu kauemmaksi. Veikkaukseni on siten, että kaikki kolme suurta puoluetta tulevat päätymään kolmeen paikkaan.

(1.6.) Miksi eurovaalit lietsovat muukalaisvihaa?

Muukalaisvihamielisyys lähtee ennen kaikkea pelon tunteesta: vieras koetaan uhkana. Muukalaisvastaisuudella tarkoitetaan taipumusta perusteetta suosia omaa etnistä ryhmää ja tarkastella maailmaa yksipuolisesti sen näkökulmasta.

Pelkoja on aina käytetty poliittisen mobilisaation välineenä. Tutkimuksista tiedetään, että kansalaisten liikkeelle saamiseksi vaaleissa tai kampanjoissa tehokkainta on käsitellä aiheita, jotka ovat kansalaisten arvojärjestyksessä tärkeitä, mutta joihin samalla liittyy voimakkaita tunteita. Suomalaisessa kontekstissa oma lukunsa on lisäksi ”ryssäviha”, jolla on tunnetusti pitkät perinteet.

Muukalaisvastaisuuden taustalla on siten pelko, mutta sen käyttö poliittisesti esimerkiksi eurovaaleissa saattaa joko olla aitoa halua nostaa asia keskusteluun tai vastavuoroisesti itsekästä huomion hakemista ja kansalaisten manipulointia. Usein on vaikea erottaa, kummasta on kysymys.

Taitavimmat populistit kykenevät liikkumaan korrektiuden ja epäkorrektiuden rajapinnassa, mutta monet, joille asia on epäilemättä tunnepitoinen, töräyttelevät ”totuuksia” rikkoen sen, mitä yhteiskunnassa pidetään hyväksyttävänä.

Johtuneeko juuri yllä kirjoitetusta, on maahanmuuttajakysymyksistä keskusteleminen järkevästi edelleen tuskaisen vaikeaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Muistan toimiessani erityisavustajana, kuinka jo valtionhallinnonkin sisällä työministeriön ja sisäministeriön keskustelunavaukset aiheesta eivät tahtoneet mahtua edes samaan diskurssiin.

Poliittisesti korrektia keskustelua olisi pitää asiat asioina ja olla käyttämättä pelkoa maahanmuuttajakysymyksissä käyttövoimana. On selvää, että maahanmuuttajuuteen liittyy ongelmia, kotoutus ei edelleenkään toimi halutulla tavalla, työttömyys maahanmuuttajien parissa on suurta ja kulttuurisiakin haasteita on riittämiin.

Samalla kuitenkin on täysin selvää, että tulemme tarvitsemaan lähivuosina ja -vuosikymmeninä merkittävästi enemmän maahanmuuttajia jo pelkästään työvoimaksi. Ja yhteiskunnan monikulttuuristuminen on sekin iloinen asia.

(29.5.) Puolueiden kannatus: Kasvaako paine hallituksessa?

Europarlamenttivaaleissa on kaksi tekijää, jotka tekevät gallup-tuloksien ennakoinnista tavallista haastavampaa. Ensiksikin EU-vaalien äänestysvarmuus on poikkeuksellisen matala. Toiseksi vaalit ovat tutkimusten mukaan vahvasti henkilövaalit verrattuna esimerkiksi eduskuntavaaleihin, jossa puolue vaikuttaa äänestysvalintaan selvästi enemmän.

Nyt ehdokkaita asettaneista puolueista erityisesti perussuomalaisten todellisen EU-vaalikannatuksen ennakointi on vaikeaa, koska kaksi edellistä muuttujaa toimii eri suuntiin: Timo Soinin henkilökohtainen kannatus on korkea, mutta puolueen kannattajien äänestysvarmuus todella matala. Tässä tilanteessa PS:n ja kristillisdemokraattien yhteislista hyötyy KD:n kannattajien aktiivisuudesta. Veikkaukseni on siten, että lista tulee kuin tuleekin saamaan kaksi paikkaa tulevissa EU-vaaleissa.

Soinin läpimeno europarlamenttiin on kuitenkin suuri riski puolueen kannatukselle eikä vain siksi, että kannattajat näkevät edustajansa Brysselin lihapatojen liepeillä. Nyt paljastuu kotimaan politiikassa, mitä perussuomalaiset ovat ilman Timo Soinia. Toiseksi Soinin, jonka kannatusstrategia perustuu pitkälti kotimaiseen mediajulkisuuteen, on vaikea ylläpitää näkyvyyttään Brysselistä käsin jo pelkästään kotimaisten toimittajien vähyyden vuoksi.

On selvää, että nykyisellä tuloksella Keskustassa herää toive kolmen paikan saavuttamisesta. Kokoomuskaan ei nykyisillä kannatusluvuilla voi mitenkään olla varma paikkojensa säilymisestä. Keskustan kolmannen paikan mahdollistaa se, mikäli Vihreät jäävät yhteen paikkaan, mitä kannatusluvut ennakoisivat.

Keskustan kannatusvaikeudet ovat jo heijastuneet maan hallituksen työskentelyyn ja puolueessa on tehty vimmatusti töitä profiilin kirkastamiseksi. Nyt mitattu tulos on kuitenkin vain yksi väliarvio, joten yksittäistä tulosta ei voida tulkita merkiksi trendin kääntymisestä.

Esko Ahon hallituksen aikana porvaripuolueiden kannatus kesti hallituskauden pari ensimmäistä vuotta. Tulevien eduskuntavaalien kannalta olennaisiin aika on syksy 2010, jolloin tulevien vaalien asetelmaa pystyy todellisuudessa arvioimaan. Koska emme voi nähdä talous- ja työllisyyskehitystä sinne asti, on tulevien eduskuntavaalien tilanteiden ennakointi tässä vaiheessa erittäin vaikeaa.

SDP:lle keskeisin neuvoni on, että tarvitaan sitkoa. Jutta Urpilainen on löytänyt perusviestinsä, joilla SDP voi hänen johdollaan käydä menestykselliset eurovaalit sekä tulevat eduskuntavaalit. Työväenliikkeen keskiössä on työ, työelämä ja työllisyys. Nämä teemat vetoavat palkansaajaväkeen, ja niitä esillä pitäen puolueen kannatuksen on mahdollista nousta.