Kun tsunami viisi vuotta sitten iski Intian valtameren rannoille, julkisuudessa udeltiin sellaistakin kuin että kuka tästä kaikesta on vastuussa, kenen syytä näin suuri katastrofi voi olla. Kummallisen kysymyksen esittäminen johtui kenties siitä, että tsunamin uhrien joukossa oli niin paljon Euroopasta ja muilta maapallon rikkailta ja poliittisesti vakailta alueilta tulleita turisteja, ja että näissä maissa on usko ihmisestä riippumattoman luonnon ohjaamaan kohtaloon heikentynyt. Asiat eivät voi vain tapahtua. Joku on syyllinen, ellei kukaan muu, niin hallitus virkamiehineen niin kuin julkinen sana tuntui epäilevän varsinkin Ruotsissa ja hieman vähemmässä määrin myös meillä Suomessa.

Haitin maanjäristys on vähintään tsunamiin verrattava luonnononnettomuus, jonka tuottamaa tuhoa on kuvattu apokalyptiseksi, ilmestyskirjamaiseksi. Kun Haitin tuhoista nyt kirjoitetaan ja puhutaan julkisuudessa, näyttää väistämättömän kohtalon ja ihmisen tekojen välinen suhde kääntyneen päinvastaiseksi kuin tsunamin tapauksessa. Haitin köyhyyttä, infrastruktuurin huonoa kuntoa ja muuta sellaista, mihin ihminen voi päätöksillään ja teoillaan vaikuttaa, ei ole tietenkään unohdettu. Mutta päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää sittenkin tässä tapauksessa eräänlainen kohtalonuskon muunnelma: Haiti on köyhä ja väkivaltainen ja sellaiseksi myös jää.

Maanjäristys on onnettomuus, jolle kukaan ei voi mitään. Seismisesti aktiivisia alueita on kaikilla ilmansuunnilla, ja järistysvaaralla on luonto kironnut niin köyhiä kuin rikkaitakin maita. Mutta olosuhteet, jotka Haitissa pahensivat tuhoa, eivät ole kohtalon määräämiä, eivätkä haitilaiset tai ainakaan maan suuri enemmistö ole niistä vastuussa. Esimerkiksi ihmisten ahtautuminen pääkaupungin Port-au-Princen nyt romahtaneisiin slummihökkeleihin ei ole luonnonlain, vaan niin sanottujen talouden realiteettien määräämää: halpa ruoka Yhdysvalloista on tuhonnut paikallisen maatalouden. Myös Haitin historia olisi voinut olla toisenlainen.

Uuteen maailmaan tuotujen orjien perustama valtio

Haiti mainitaan aina läntisen pallonpuoliskon köyhimpänä maana. Mutta on sillä muitakin määritelmiä: ensimmäinen ja ainoa orjien kapinasta syntynyt valtio ja koko Amerikan toinen itsenäinen tasavalta, heti Yhdysvaltojen jälkeen.

1700-luvulla Saint-Domingue, nykyisen Haitin tasavallan edeltäjä, oli Ranskan siirtomaiden helmi Karibialla. Sen sanotaan tuottaneen puolet Eurooppaan tuodusta sokerista ja kahvista.

Siirtokunnan talous perustui äärimmäisen raakaan orjuuteen. Plantaasien välittömät tuottajat olivat Länsi-Afrikasta siepattuja ihmisiä. Vuosisadan lopulla puhjenneesta Haitin vallankumouksesta upean kuvauksen kirjoittanut karibialais-brittiläis-amerikkalainen kirjailija C.L.R. James on sitä mieltä, että orjien barbaarinen kohtelu johtui orjanomistajien pelosta. Perimmäisessä tietoisuudessaan nämä oivalsivat, että afrikkalaiset orjat tummemmasta ihonväristään ja kiharasta tukastaan huolimatta ovat ihmisiä, eivät hevosia tai aaseja, ja että ihmiset voivat tehdä jotakin sellaista, mihin työeläimet eivät pysty, nousta kapinaan, tehdä jopa vallankumouksen. Tästä syystä orjat oli alistettava laskelmoidulla raakuudella ja terrorilla. Näin selittyy se, James kirjoittaa, että omistajat käsittelivät omaisuuttaan - sillä sitähän orjat heille olivat - niin huonosti. Heidän oli ensin varmistettava oma turvallisuutensa.

1700-luku oli myös valistuksen vuosisata, joka synnytti ne aatteet, joiden nimissä toteutettiin uuden ajan ensimmäiset suuret vallankumoukset. Pohjois-Amerikan siirtokunnat irtautuivat Englannin kruunusta Amerikan itsenäisyyssodassa vuonna 1776. Yhdysvaltojen itsenäistyminen vuorostaan elähdytti Ranskan vallankumousta vuosisadan viimeisellä kymmenluvulla. Pariisista vapauden, tasa-arvon ja veljeyden aatteet vuorostaan kulkeutuivat takaisin Atlantin yli Saint-Dominguen orjien pariin Hispaniolan saarelle.

Vuonna 1791 saarella puhkesi vallankumous. Sen johtoon nousi entinen orja, itseoppinut Toussaint L'Ouverture, jonka sanotaan lukeneen ahmimalla ranskalaisten valistusfilosofien kirjoituksia. Kapinallisia kutsuttiin mustiksi jakobiineiksi Ranskan vallankumouksen radikaalin suuntauksen mukaisesti.

Monipolvisten vaiheiden ja taisteluiden jälkeen Toussaint solmi rauhan ranskalaisten kanssa vuonna 1802 ehdolla, että orjuutta ei palauteta siirtokuntaan. Pian sen jälkeen ranskalaiset petollisesti vangitsivat Toussaint'n ja lähettivät hänet Eurooppaan, jossa hän kuoli vankilassa seuraavana vuonna. Itsenäiseksi Haitin tasavallaksi siirtokunta julistautui vuoden 1804 ensimmäisenä päivänä Toussaint'n seuraajan Jean-Jacques Dessalines'n johdolla. 'Haiti' on Hispaniolan saaren alkuasukkailta, taino-intiaaneilta periytyvä nimi.

Dessalines ei ollut Toussaint L'Ouverturen veroinen hahmo. Hän oli autoritaarinen poliitikko, joka julistautui keisariksi ja kuoli salamurhan uhrina jo parin vuoden kuluttua Haitin itsenäistymisestä.

Ulkovalloilla osuutensa Haitin ongelmiin

Henkilökeskeisyyteen niin usein sortuvien poliittisten arvioiden mukaisesti olisi houkuttelevaa spekuloida sillä, että Haitin historia saattaisi olla toteutunutta valoisampi, jos itsenäisyyden alkutaipaleella maan johdossa olisi ollut Toussaint L'Ouverture eikä hänen vallanhimoinen kenraalinsa Dessalines. Kenties, mutta henkilöitä enemmän Haitin tulevaisuuteen vaikuttivat ulkovallat, entinen siirtomaaisäntä Ranska ja myöhemmin Yhdysvallat.

Ranskan oli vaikea myöntää Saint-Dominguen menetystä. Niinpä se tunnusti Haitin vasta parikymmentä vuotta maan itsenäistymisen jälkeen ja silloin ehdoilla, jotka olivat raskaat ja äärimmäisen epäoikeudenmukaiset. Haiti joutui maksamaan Ranskalle korvauksia tämän menettämästä omaisuudesta niin, että orjat oikeastaan lunastettiin vapaiksi kahteen kertaan, ensin verellä ja sitten rahalla. Yhdysvallat solmi suhteet Haitiin vasta, kun sisällissota oli lopettanut orjuuden sen omissa etelävaltioissa.

Kansojen itsemääräämisoikeudesta puhunut Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson lähetti merijalkaväen miehittämään Haitia ensimmäisen maailmansodan aikana, ja miehitystä kesti lähes pari vuosikymmentä. Sinä aikana myös perustettiin Haitin armeija, josta on sanottu, että sillä ei ole muita vihollisia kuin maan oma köyhä enemmistö.

Ilmoittaessaan hätäavusta maanjäristyksen jälkeen presidentti Barack Obama muistutti Yhdysvaltojen ja Haitin historiallisista siteistä. Ilmaus 'historialliset siteet' pitää sisällään enemmän tai vähemmän avoimen tuen Haitin pienelle yläluokalle ja sen taloudellista ja yhteiskunnallista valtaa pönkittävälle armeijalle sekä raaoille turvallisuusjoukoille. Haitin ensimmäinen demokraattisesti valittu presidentti Jean-Bertrand Aristide on kaksi kertaa syösty vallasta. Nykyisin hän asuu maanpaossa Etelä-Afrikassa.