Sipoolaisella Riitta Rantasella ovat viikonlopun suunnitelmat jo selvät. Hän suuntaa lastenlastensa kanssa Tuska-festivaaleille. Ensimmäisen kerran Rantanen kävi raskaaseen metallimusiikkiin erikoistuneilla festivaaleilla kymmenisen vuotta sitten.

- Nyt käyn lastenlasteni Aadan ja Iidan kanssa, kun lapset ovat kuulemma kasvaneet yli tällaisesta.

Nuorempi sukupolvi on ottanut mummon mukaan festivaaleille hyvillä mielin.

- Ensimmäisellä kerralla Aadan poikaystävä ihmetteli, että kuka tuo mummo on, joka seuraa meitä. Aada oli ihan ihmeissään, että se on mun mummo! Ai, se on sun mummo, no sitte! Eli he ottivat heti sisäpiiriinsä ja kaikki meni hyvin, Rantanen kertoo nauraen.

Rantanen löysi hevimusiikin vasta aikuisiällä. Ennen heviherätystä hän oli yrittänyt kuunnella iskelmää, poppia ja jazzia, mutta mikään ei erityisesti sytyttänyt.

- Olin poikani levyliikkeessä töissä ja soittelin tietysti siellä istuessani levyjä. Yhtäkkiä löysin oman musiikkimakuni ja se oli hevi. En edes tiennyt, että sellaista on olemassa, Rantanen nauraa

Heviä ikään katsomatta

Raskas metallimusiikki yhdistetään usein nuoriin vihaisiin miehiin, mutta hevikansa ei ole hätkähtänyt vanhemmista faneistakaan.

- Ei kukaan ole katsonut mitenkään pitkään, että onko mummo eksynyt, hakeeko se lapsiaan, lapsenlapsiaan vai lapsenlapsenlapsiaan kotiin.

Rantanen toteaa myös, ettei hevikansa ole välttämättä sitä, miltä päällepäin näyttää.

- Ne nuoret vihaiset miehet ovat joukossa mörrin näköisiä, raahaavat jalkojaan ja kilisyttelevät kaiken näköisiä kettinkejä, mutta kun ne samat herrat tapaa yksin, he saattavat olla hyvinkin ujoja ja herkkiä. Se on rooliasu, niin kuin minullakin oli jakkupuku päivällä töissä päällä ja illalla vedin päälle mustat pillifarkut ja niittivyön ja vähän mustempaa huulipunaa.