Mannerheim-myytti on tyhjä. Siksi sen voi täyttää millä tahansa ja antaa sille sisällöstä välittämättä nimeksi Mannerheim: riippuu vastaajan kulttuurisesta sivistyksestä kiihtyykö hän vai vaikuttaako hän pitkästyneeltä.

Suomalaiskansallisella rienausasteikolla Mannerheim-elokuvan tekijöiltä jäi muutama piiru vielä käyttämättä.

Mannerheimia näyttelevä Telley Savalas Otieno on ihonväriltään musta, mutta jos hän olisi nainen ja seksuaaliselta suuntaukseltaan lesbo, hän kohottaisi sotaveteraanien verenpainetta vielä muutaman hengenvaarallisen pykälän enemmän.

Vai kohottaisiko? Jatkosotaan ehtineistä nuorimmat ovat selvästi lähempänä yhdeksääkymmentä kuin kahdeksaakymmentä vuotta. Siis nuorimmat. He valitsevat tuossa iässä melko tarkkaan mistä kiihtyvät, jos kiihtyvät ollenkaan. Ilman lisähappea se on yhä suuremmalle joukolle vain teoreettinen mahdollisuus.

Sotaveteraanit ovat voineet rauhassa vaieta jo vuosikymmeniä. Halukkaita heidän nimissään puhuvia on riittänyt runsaasti ja riittää luultavasti myös pitkään sen jälkeen, kun viimeisen Suomen kamaralla sotineen miehen päälle on heitetty isänmaan multaa.

Kun Kekkosesta ryhdytään valmistamaan suurelokuvaa, näyttelijän on oltava kalju.

Mistä me sitten keskustelemme, kun sotaveteraaneja ei enää ole? Kenen sielunelämän haurasta kukkaa meidän on vaalittava erityisen huolellisesti siinä kamalassa, jos kohta väistämättömässä tilanteessa?

Millaisia otsikoita saamme lukea? ”YK:n rauhaturvajoukoissa palvelleet sydämistyivät!” ”Aseellisen varusmiespalveluksen suorittaneista tuntui hieman pahalta!” ”Tuntemattoman sotilaan kaksi kertaa nähneet närkästyivät miedosti!”

Elokuvan tekijät ovat ilmoittaneet, että he eivät ole missään tapauksessa pyrkineet rienaamaan tai polkemaan pyhiä arvoja. Jos näin on, he ovat väärällä alalla.

Pyhiä arvoja ei voi olla polkematta, kun maassa luovuttamaton lähtökohta historiallisten henkilöitten fiktioelokuvaan viemiselle on se, että näyttelijät muistuttavat mahdollisimman paljon kerran eläneitä ihmisiä.

Siksi Mannerheimin tapauksessa näyttelijän tulee olla mies, pitkä, tumma ja komea ja hänen on ehdottomasti – ja tätä ei voi kyllin korostaa – kuuluttava valkoiseen rotuun.

Mannerheim ei ole myyttinä tai hahmona rakkautta herättävä, kunnioitusta jo selvästi enemmän.

Kun Kekkosesta ryhdytään muutaman vuoden kuluttua valmistamaan suurelokuvaa, näyttelijän on oltava kalju. Tämä on kynnyskysymys. Näyttelijällä voi olla jonkin verran tukkaa, koska se voidaan ajaa pois, mutta parempi olisi, jos näyttelijä olisi luontojaan kalju.

Hän olisi ikään kuin valmistautunut Kekkosen rooliin koko kaljuutensa ajan. Ihmeellisesti hän voisi kertoa iltapäivälehden haastattelussa löytäneensä itsestään samoja piirteitä kuin Kekkosesta.

Kenialainen Mannerheim on ihanteellinen aihe kulttuurikeskustelulle. Kukaan ei ole nähnyt elokuvaa, sen filmaamisesta kertovasta dokumenttisarjasta puhumattakaan. Silti siitä on jokaisella kansalaisella mielipide. Sitä jyrkempi mitä laajemman alan kansalaisen elokuvallinen tai historiallinen tietämättömyys kattaa.

Tässä kohtaa on tapana lausahtaa, että Mannerheim on pyhä ja Suomen kansa rakastaa häntä syvästi. Eikä rakasta. Mannerheim ei ole myyttinä tai hahmona rakkautta herättävä, kunnioitusta jo selvästi enemmän.

Jos Suomen kansa rakastaisi Mannerheimia, hänen elämästään kertovan elokuvan filmaamiseen tarvittavat rahat olisi saatu kasaan yksityiseltä puolelta sormia napsauttamalla jo yksitoista vuotta sitten.

Kun kohta koko maailma nauraa Suomelle ja suomalaisille, vanhana, viisaana ja kansaa sen surussaan lohduttavana miehenä esiintyy lehdissä tuottaja Markus Selin. Hänen elokuvansa Mannerheimistä oli se oikea elokuva suurmiehestä.

Siinä oli vauhtia ja voimaa ja nykyaikaista pyrotekniikkaa ja isänmaallisia tunteita. Siinä lapsikuoro lauloi liikuttavasti Maamme-laulua. Se on ihan toista kuin mustien miesten sekakuoro.

Markus Selinin Mannerheim-elokuvan ylivoimasta Yleisradion Mannerheim-elokuvaan verrattuna todistaa parhaiten se, ettei Selinin elokuva koskaan valmistunut. Se oli niin suurenmoinen.

Jari Tervo
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija