Jokaisen maaltamuuttajan tarina on erilainen, mutta lopputulos on sama: Maaseutu hiljenee ja kasvukeskukset vilkastuvat.

Maaltapakoa vastaan on taisteltu jo vuosikymmeniä, kun koko Suomi on haluttu pitää asuttuna. Vaikka alueellisten vaikutusten arvioinnista ei ole säädetty laissa kuten sukupuolivaikutusten arvioinnista käytännössä ’avaus’ on monen poliittisen päätöksen taustalla.

Selkeimmin avaus-politiikka on näkynyt vuosikymmeniä jatkuneessa valtion laitosten hajasijoittamisessa ja alueellistamisessa.  Valtion virkoja on siirretty maakuntiin vaikka väkisin. Samalla on tuettu VR:ää ja Finnairia, kun virkaväki on matkustanut kokouksiin toiselle puolelle Suomea. Ei pidä ihmetellä, mikseivät hallinnonalat keskustele keskenään, jos yksi virasto on Kuopiossa, toinen Rovaniemellä ja kolmas ties missä.

Siltarumpupolitiikka eli liikenneinvestoinnit ovat kaikkein perinteisintä aluepolitiikkaa. Jokainen teihin ja ratoihin investoitava euro punnitaan paitsi hyötylaskelmin myös aluepoliittisin perustein. Jokaiseen vaalipiiriin pitää saada työllistävä tietyömaa ja oma pätkä moottoritietä vaikka sitten luonnontilaiselle Saimaan rannalle!

Harvempi tuntee valtionosuudet, jotka pumppaavat satoja miljoonia veroeuroja joka vuosi kunnasta toiseen. Järjestelmä passivoi kuntia, sillä mitä parempaan kuntoon kunta taloutensa saa, sitä tylymmin valtionosuuksia leikataan. Esimerkiksi Espoolta leikattiin vuonna 2011 valtionosuuksien tasauksella 181,7 miljoonaa euroa. Ilman tasausta Espoo olisi voinut laskea kunnallisveroaan kolmella prosenttiyksiköllä! Vastaavasti jokaista ranualaista kohti valtionosuuksia korotettiin 1079 eurolla.

Mutta mitä pitäisi ajatella väkiluvultaan Suomen pienimmästä kaupungista Kaskisesta, jonka kaikki 1396 asukasta osallistuivat vuonna 2011 valtionosuuksien tasaukseen 929 eurolla. Nelihenkinen kaskislainen perhe siis tuki muuta Suomea liki 3716 eurolla. Kaskinen on hyvä esimerkki siitä, että pienenkin kunnan talous voi olla vahvalla pohjalla, vaikka naapurissa ei olisi kasvukeskusta.

Alueellisten vaikutusten arviointi ulottuu jopa maanpuolustukseen. Suomen puolustusvoimien ensisijaisena tarkoituksena voi olla maan puolustaminen sotilaalliselta uhalta, mutta hyvänä kakkosena on aluepolitiikka. Miksi muuten tuhlattaisiin puolustusvoimien vähiä varoja syrjäisiin varuskuntiin, joihin ei pienenevien ikäluokkien Suomessa riitä edes varusmiehiä koulutettavaksi.

Kaikkein vaikuttavimmaksi aluepolitiikaksi on kuitenkin osoittautunut yliopistopolitiikka. Ne kaupungit, joihin 1960- ja 70-lukujen yliopistohuumassa perustettiin yliopisto, ovat menestyneet. Ne kaupungit, jotka jäivät ilman, ovat hiipuneet. Hyvää aluepolitiikkaa, mutta ei välttämättä yhtä hyvää tiedepolitiikkaa. Suomalaiset yliopistot ovat pieniä ja hajallaan, eivätkä muodosta monialaisia tieteellisen osaamisen keskittymiä.

Aktiivinen aluepolitiikka on varmasti hidastanut maaltapakoa, mutta vain hidastanut. Kun muuttoliike yhdistetään väestön ikääntymiseen, edessä on jo vuonna 2025 tilanne, jossa noin 30 kunnassa väestön mediaani-ikä on yli 60 vuotta. Vaihtelut ovat suuria myös maakuntien sisällä. Siinä missä Kuopiolaisten keski-ikä on 40,7 vuotta, Rautavaaralla väestön keski-ikä on jo nyt 51,4 vuotta.

Tätä menoa suurimmasta osasta Suomea tulee vuosisadan puoliväliin mennessä hoitokotien saaristo, jonka kirkonkylien tärkein elinkeino on vanhusten hoivapalvelut. Siinä ei muutama tuhat talviasuttaville kesämökeille paluumuuttava etätyöläinen paljon auta.

Riittääkö silloin enää rahaa pitää koko Suomea asuttuna, vai annetaanko kirkonkylien suosiolla autioitua? Jätetäänkö tiet auraamatta ja valokaapeliverkot rakentamatta?

Mutta missä se hoitokotien henkilökunta sitten asuu? Kuka tuottaa kaupunkilaisille pittoreskejä luontomatkailuelämyksiä? Kuka viljelee pelloilla ja metsissä biodieselin raaka-aineita? Kuka vie ulkomaalaiset marjan- ja sienenpoimijat töihin?

Jyrki J.J. Kasvi

Kirjoittaja on Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskuksen tutkimus- ja kehittämisjohtaja