Maailmassa on varsin paljon sellaista, minkä olemassaolosta emme voi esittää tieteellisiä todisteita, mutta uskomme silti että sellaista on. Näkymättömän maailman olemassaoloon jokainen suhtautuu omalla tavallaan; toiset sulkevat sen pois, toiset elävät sen kanssa sulassa sovussa.

Elokuvaohjaaja Kaija Juurikkala ymmärsi jo pienenä olevansa erilainen kuin muut. Hän pelkäsi hirvittävästi pimeää ja sitä, että hänet suljetaan yhteisöstä pois. Peloille ei löytynyt järkevää syytä. Sittemmin hän alkoi kuulla ääniä joita muut eivät kuulleet. Lopulta hän pelkäsi tulevansa hulluksi.

- Olin kolmekymppinen kuin mieheni totesi, että minulla on lahja. Ajattelin että olkoon mikä tahansa, minä en sitä tahdo. Vasta nyt, viisikymppisenä, olen rohkaistunut uskomaan, että on olemassa näkymätön maailma. Olen elänyt ennenkin ja näen edesmenneitten henkiä, Kaija Juurikkala kertoo.

Vaikka asian hyväksyminen vei aikaa, osoittautui se kuitenkin vapauttavaksi tekijäksi.

- Minähän olen nyt terveempi kuin ikinä, en suinkaan hullu. Selittämättömän maailman kieltäminen painoi pelkona. Nyt kun olen sinut sen kanssa, se ei enää ole jatkuvasti läsnä, Juurikkala kuvailee.

Tiede ei selitä kaikkea

Joensuulainen kasvatustieteen tohtori Laila Mäkinen on hänkin painiskellut näkymättömään maailmaan uskomisen kanssa.

- Tiede on nimenomaan ollut minulle se rakkain tapa jäsentää asioita. Kun sitten koin selittämättömiä, kummallisia asioita, se ei vastannutkaan kaikkeen. Minulle näiden asioiden kokeminen ei ole niinkään 'näkemistä'. Mutta joskus huomaan 'tietäväni' asioita, joita minun ei kaiken järjen mukaan pitäisi mitenkään tietää, Mäkinen kertoo.

Kaija Juurikkala ja Laila Mäkinen rohkaisevat ihmisiä keskustelemaan kokemistaan selittämättömistä asioista.

- Tämä pätee myös siihen miten asiaan pitäisi suhtautua lasten kanssa. Lapsille pitäisi antaa rohkeutta kertoa erikoisistakin kokemuksista, Laila Mäkinen sanoo.

- Meillä on nyt aikuissukupolvi, joka on vieraantunut näistä asioista aika pitkälle. Harvoin esimerkiksi kuulee enää puhuttavan etiäisistä. Pelätään hulluksi leimaamista. Aikuiset ovat pitkään vaienneet aiheesta, ja juuri vaikeneminen on paljon puhuvaa. Itse en kuljeta lasta tuohon maailmaan ellei lapsi itse ota jotain kokemaansa puheeksi. Mutta sitten pitää olla rohkeutta keskustella, Kaija Juurikkala toteaa.