Kulttuuri |

Kenellä on Suomessa varaa miljoonan hintaiseen tauluun?

Kalleimman taiteen ostajakunta on Suomessa varsin rajallinen. Arvotaiteen markkinoita verhoaa salaperäisyys, sillä ostajat eivät useinkaan halua julkisuuteen.

Schjerfbeckin taulua asetetaan seinälle.
Helene Schjerfbeckin maalaus asetetaan vaateriin Reitzin museossa Kuva: Yle

Helsingin Töölössä aseteltiin muutama viikko sitten seinälle yhtä viime aikojen kalleimmista taidehankinnoista. Reitzin säätiö maksoi Helene Schjerfbeckin sitruuna-aiheisesta asetelmasta 750 000 euroa. Säätiön asiamies Jaana Cawén muistelee joulukuista iltapäivää Lontoon Sotheby'sin huutokaupassa tyytyväisenä.

– Olo oli huojentunut, kun nuija kopahti. Halusimme juuri tämän teoksen, sillä se sopii kokoelmaamme.

Reitzin säätiöllä on nyt yhteensä yhdeksän Schjerfbeckiä. Kyseessä on taiteilija, jonka teoksista on maksettu Suomen ennätyshintoja, enimmillään lähes neljä miljoonaa euroa. Sitruuna-asetelma ei maksanut aivan niin paljoa, mutta kyse on silti summasta, jolla ostaisi tilavan asunnon Reitzin naapurustosta Töölöstä. Cawénin mielestä hinta oli kohdillaan.

Hankintabudjettimme on noin 700 000 euroa vuodessa.

– Reitzin säätiön asiamies Jaana Cawén.

– Taiteelle on vaikea määrittää absoluuttisesti oikeaa hintaa. Huutokauppa on hyvä foorumi hinnan muodostukselle ja senhetkinen oikea hinta.

Reitzin säätiö kuuluu siihen pieneen joukkoon, joka on liikkeellä kun kalleinta kotimaista taidetta tulee myyntiin. Säätiön varallisuus on peräisin kiinteistöomistuksista. Lauri Reitz oli Töölön merkittävimpiä rakennuttajia 1930-luvulla, ja harrasti taiteen keräämistä. Kun omaisuus säätiöitiin Reitzin kuoleman jälkeen, oli luontevaa, että sen tuotto määrättiin käytettäväksi taidehankintoihin.

– Säätiön tehtävä on ylläpitää museota ja kartuttaa sen kokoelmaa. Keräämme laadukasta 1800- ja 1900-luvun alun taidetta, muun muassa Schjerfbeckiä, Thesleffiä ja Simbergiä. Vuokratulot ja arvopaperisalkun tuotto käytetään säätiön sääntöjen mukaisesti taiteeseen. Viime vuosina hankintabudjettimme on ollut noin 700 000 euroa vuodessa, selittää asiamies Jaana Cawén.

Taulukauppaa on vaikea perustella osakkeenomistajille

Reitzin säätiö on valinnut taidekaupassa harvinaisen avoimuuden linjan. Yleisempää on, että ostaja jää piiloon bulvaanin taakse.

– Arvotaiteen ostajista ei ole listaa, esimerkiksi mikään viranomainen ei rekisteröi taidehankintoja. Verottajakin on kiinnostunut myyjästä, ei ostajasta. Riippuu täysin ostajasta itsestään, haluaako hän tulla julkisuuteen, sanoo johtava intendentti Mikael Schnitt Hagelstamin huutokauppakamarista.

Valistunut arvaus on, että kalleimmasta taiteesta ovat kiinnostuneita Reitzin kaltaiset varakkaat taidesäätiöt, taidemuseot, taidetta keräävät yksityishenkilöt sekä kenties pankit, vakuutusyhtiöt ja muut vakavaraiset yritykset. Asiantuntija ampuu heti alas listan viimeksi mainitut tahot.

– Pankit ostivat taidetta aktiivisesti 1980-luvulle asti. Sitten tuli lama, kansainvälinen kilpailu koveni ja yritykset ryhtyivät karsimaan kulujaan. Tällaisessa ympäristössä taiteen hankkimista oli vaikea perustella, kertoo Taidesäätiö Meritan asiamies Teijamari Jyrkkiö.

Eikä tilanne ole palautunut suhdanteiden muututtuakaan. Taulukauppaa on nykymaailmassa vaikea perustella pörssiyhtiön osakkeenomistajille. Taidesäätiö Meritan oma historia on esimerkki kehityksestä. Se perustettiin vuonna 2002 hoitamaan Nordea-pankin taidekokoelmaa, eikä se tee juurikaan taidekauppaa.

– Meillä on mahdollisuus kokoelman kartuttamiseen, mutta pääasiallinen tehtävämme on huolehtia jo olemassa olevista teoksista. Juuri nyt meillä on tuumaustauko hankintojen suhteen, sanoo Jyrkkiö.

Mäntän mesenaatti

Teijamari Jyrkkiö on myös mukana Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksessä. Kyse on yhteenliittymästä, johon kuuluu muun muassa Meritan, Fortumin ja UPM-Kymmenen kaltaisia yritystaustaisia taidesäätiöitä.

Yksi merkittävimmistä yritystaustaisista säätiöistä on jo 1930-luvulla perustettu Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Se tunnetaan Mäntässä sijaitsevista museoistaan, mutta myös taidehankinnoistaan.

Serlachiuksen ei tarvitse osallistua huutokauppoihin, sille tarjotaan teoksia.

– Serlachiuksen taidekokoelmalla on pitkä historia ja monenlaisia vaiheita. 1990-luvun laman aikaan oli vaikeaa, museo oli hetken kiinni ja taidehankinnat jäissä. Nyt säätiön talous on vakavarainen. Erikseen budjetoitua hankintamäärärahaa meillä ei ole, vaan säätiön hallitus myöntää tapauskohtaisesti varat taidehankintoihin, kertoo Serlachius-museoiden kokoelmapäällikkö Tarja Talvitie.

Viime vuonna Serlachius-säätiö hankki yhteensä 87 taideteosta. Keskeisimmät kultakauden ostokset olivat Helene Schjerfbeckin Ryöväri paratiisin porteilla ja Hugo Simbergin Kansanlaulu. Talvitie ei paljasta hintoja, mutta kymmenen vuotta sitten Schjerfbeckin Ryöväristä maksettiin lähes miljoona euroa.

Serlachiuksen säätiön asemasta taidemarkkinoilla kertoo jotain myös se, ettei se juurikaan osallistu huutokauppoihin, vaan sille tarjotaan teoksia suoraan. Kaupat Ryöväri paratiisin porteilla -teoksesta syntyivät juuri näin.

Museoilla ei ole varaa miljoonatauluihin

Entä pärjäävätkö kunnalliset taidemuseot kilpailussa kansallisaarteistamme? Ehkä parhaan kokonaiskuvan suomalaisten museoiden taidehankintabudjeteista saa Museoviraston kokoamasta museotilastosta. Mukana on kolmisen kymmentä ammatillisesti hoidettua taidemuseota.

Suurimmat hankintabudjetit 2014
Kuva: Yle Uutisgrafiikka

Vuonna 2014 taidemuseot käyttivät kokoelmiensa kartuttamiseen keskimäärin 82 000 euroa. Schjerfbeck-luokkaan pääsi vain muutama museo: Kansallisgallerian kokoelmahankintamenot olivat omaa luokkaansa, 1,3 miljoonaa euroa. Serlachius-museot ostivat toissa vuonna taidetta reilulla 400 000 eurolla ja Helsingin taidemuseo vajaalla 250 000 eurolla. Yli sadan tuhannen euron hankintamenoihin ylsi lisäksi Tampereen taidemuseo.

Ateneumin, Kiasman ja Sinebrychoffiin muodostaman Kansallisgallerian budjetilla olisi siis kovasti tinkaamalla saanut kaksi Schjerfbeckin sitruuna-asetelmaa. Muut museot olisivat joutuneet tyytymään halvempiin teoksiin ja taiteilijoihin. Museotilastoon suhteutettuna Reitzin säätiön vuosittainen 700 000 euron hankintabudjetti onkin kovaa valuuttaa.

Olin hieman pettynyt Schjerfbeckin kalleimpaan teokseen.

– Tarja Talvitie, kokoelmapäällikkö, Serlachius-museot

Herää kysymys, löytyykö Suomesta tahoja, joilla on varaa kalleimpiin taideaarteisiimme vai päätyvätkö ne ulkomaille. Ja onko sillä väliä? Kun Reitzin säätiö huusi Lontoossa sitruuna-asetelman, päätyi vielä kalliimpi Schjerfbeck Saksaan. Erityisen kovassa huudossa taiteilija on Ruotsissa, josta muun muassa sitruuna-asetelma "pelastettiin" suomalaisyleisön ihailtavaksi.

– Teos on ollut ruotsalaisessa omistuksessa lähes koko olemassa olonsa ajan. Siksi olikin erityisen merkittävää, että saimme sen kokoelmaamme, suomalaisyleisön nähtäville, iloitsee Reitzin säätiön asiamies Jaana Cawén.

Myös Serlachius-museoiden kokoelmapäällikkö Tarja Talvitie pitää tärkeänä, että kansallisaarteet saadaan Suomeen, kun niitä tulee myyntiin.

– Kävin itsekin katsomassa Sotheby'sillä myytäviä neljää Schjerfbeckiä, kun ne olivat näytillä Helsingissä. Totesin heti, että Reitzille päätynyt sitruuna-asetelma oli laadukas. Sen sijaan kalleimpaan, Saksaan päätyneeseen Vaaleatukkainen tyttö -teokseen olin hieman pettynyt.

Huutokilpaan Serlachius-museot ei sen sijaan lähtenyt. Talvitien mukaan suomalaisten keskinäistä kisaa kansallisaarteista syntyy harvoin.

– Suomessa on niin vähän "isoja rahoja", että ankaraa kilpailua kalleimmista teoksista tuskin pääsee syntymään. Tärkeintä on se, että jos kansallisaarteita tulee myyntiin, ne saadaan Suomeen. Olin oikein tyytyväinen Sotheby'sin huutokaupan lopputulokseen.

Tuoreimmat aiheesta: Kulttuuri

Pääuutiset

Tuoreimmat

Muualla Yle.fi:ssä