Keniassa leimahtaneen vihan tausta on useimmissa uutisissa pelkistynyt muutamaksi päälauseeksi: Ääntenlaskijat ilmeisesti vääristelivät presidentinvaalien tuloksen istuvan presidentin voitoksi. Vastaehdokkaan kannattajat suuttuivat. Suuttumuksesta puhkesi hävinneen ehdokkaan heimon väkivaltaisuuksia presidentin heimolaisia vastaan. Nämä vastasivat väkivaltaan.

Rauhalliselta näyttäneessä Keniassa täytyi kuitenkin olla ruutitynnyri, jonka vaalivilpin kipinä räjäytti epätavallisen raivokkaasti. Vilppi ei ole maailman vaaleissa epätavallista. Moni presidentti ja hallitus on korruptoitunut. Oman suvun ja lähipiirin poliittinen suosiminen ei jaksa useinkaan ylittää uutiskynnyksiä. Jossakin vaiheessa opposition mitta yleensä tulee täyteen, ja mielenosoituksista saattaa tulla todella näyttäviä. Joskus niillä saadaan aikaan myös muutoksia. Mutta mikä mahti saa ihmisen tarttumaan viidakkoveitseen?

Suurin osa Euroopan maista on kansallisvaltioita sanan tiukimmassa merkityksessä. Yhteinen äidinkieli ja ainakin alkujaan yhtenäinen kulttuuri ovat yhtä kuin valtio, ja vähemmistöt ovat liian pieniä uhatakseen valtion yhtenäisyyttä. Muunlaiset rajaratkaisut aiheuttavat täälläkin kitkaa, eikä verenvuodatukselta vältytty, kun Jugoslavian serbit, kroaatit, muslimit ja albaanit löysivät omat kansallismielensä sosialismin murruttua. Parhaillaan Belgiassa hollannin- ja ranskankieliset pohtivat, onko hallitusyhteistyölle enää lainkaan pohjaa. Pohjois-Irlannissa päästiin vasta viime vuonna lopullisesti sopuun vuosisatojen kiistassa.

Briteiltä jäi perinnöksi kikujujen valta-asema. Kun siirtomaaisännät lähtiessään myivät valtaamansa maat eniten tarjoaville, kikujuilla oli niihin parhaiten varaa, joten heitä muutti myös muiden heimojen perinteisille alueille. Nyky-Keniassa kikujut ovat edelleen keskimääräistä rikkaampia ja heillä on enemmän poliittista valtaa kuin maan muilla yli 40 heimolla. Sen aiheuttama kauna on näkynyt ennenkin levottomuuksina vaalien yhteydessä. Heimoyhteiskunnassa ongelmia aiheuttaa myös brittien perinnöksi jättämä vaalijärjestelmä, jossa valta keskittyy yhdelle voittajapuolueelle, olipa voitto kuinka niukka hyvänsä.

Kenia kansallisvaltiona syntyi 1900-luvun alussa virinneestä afrikkalaisesta nationalismista ja etenkin 1950-luvun kapinasta. Samalla kuitenkin myös heimotunne on edelleen yleistä ja normaalia kenialaisille. Vaikka kiistat syntyisivät poliittisesta vallasta tai maa-, vesi- ja laidunoikeuksista, ei heimokysymys ole merkityksetön. Pahimmillaan heimorajojen korostuminen voisi murskata kansallisvaltion edellyttämän poliittisen yhteenkuuluvaisuudentunteen.

Anniina Wallius, YLE Uutiset >>> Kenia kaipaa valtarakenteiden muutoksia >>>

Pohjois-Irlannin pitkä kriisi ehti näyttää paljaimmillaan sen, että vaikka ihmiset ehkä etsivät kaltaistensa seuraa, vain harvoille riittää todelliseen kaunaan omasta poikkeava äidinkieli tai uskonto. Sellaisella voi kätevästi erotella kiistapuolet uutisissa, mutta ison konfliktin pohjalla on aina epätasa-arvo. Valloittaja usein lietsoo sitä tarkoituksella omaksi edukseen, mutta rakenteeksi vakiintuneena sen korjaaminen on todella vaikeaa.

Vanha maa, nuori tasavalta Euroopan valtioihin verrattuna Kenian historia nykyisen kaltaisena maana on hyvin nuori, vaikka alueella on ollut asutusta ihmiskunnan alkuhämäristä, jopa jo 2,6 miljoonaa vuotta sitten. Ajanlaskumme alun paikkeilla Intianmeren ranta houkutteli ensimmäisiä arabikauppiaita ja sitten intialaisia, siirtomaa-ajan alettua portugalilaisia. Nyky-Kenia on Britannian luomus 1800-luvulta. Virallisesti alueesta tuli kruununsiirtomaa vuonna 1920. Suurviljelyksiä hamunneet britit ajoivat alkuperäisasukkaat hedelmällisiltä mailta. Heimoalueiden tilalle tuli brittien määrittelemä valtio. Musta oli musta, joko tiellä tai plantaasien työvoimaa, kun Britannia havitteli ulottavansa siirtomaa-alueensa yhtenäisenä Kapkaupungista Kairoon. Taloudellisen vallan lisäksi myös poliittinen valta oli brittisiirtolaisilla. Mustilta oli kielletty suora poliittinen toiminta toisen maailmansodan lopulle asti. Siirtomaaisännän etujen mukaista oli myös pitää väestö aloillaan liikkumisrajoituksilla ja lietsoa kansanryhmien välille kitkaa hajota ja hallitse -periaatteen mukaisesti.

Vastarinta etenkin suurimman kansanryhmän kikujujen keskuudessa alkoi silti kasvaa. Vuonna 1925 he organisoituivat keskusjärjestöksi, joka pyrki saamaan lisää poliittista sanansijaa. Britit kuitenkin näkivät epäkohdista puhumisen kansankiihotukseksi ja vastasivat karkottamalla järjestön johtajan Jomo Kenyattan ja julistamalla järjestön laittomaksi.

Toinen maailmansota lopetti siirtomaavallan lihavat vuodet. Keniasta Britannian keskushallitus olisi ollut valmis luopumaan heti sodan jälkeen, mutta valkoinen väestö oli jyrkästi eri mieltä etuoikeuksiensa karsimisesta. Mustat puolestaan järjestäytyivät maanpaosta palanneen Kenyattan johdolla puolueeksi. Kun valkoiset estivät sen poliittisen toiminnan, isot kansanjoukot yllättivät valkoiset nousemalla suurkapinaan.

Britit antoivat kapinajärjestöille yhteiseksi pilkkanimeksi mau-mau. Nimen selitykseksi on tarjottu hyeenan huudon jäljittelyä, paikallisen vuoriston nimeä ja suahilinkielistä huudahdusta "Uma uma", "Painu tiehesi". Oli miten oli, liike osoittautui kaikkea muuta kuin naurun aiheeksi, sillä vaikka kunnon järjestäytymisestä ei ollut tietoakaan, sissisota roihusi pian voimakkaana ja laajana niin valkoisia kuin heidän kannattajikseen syytettyjä mustia vastaan.

1950-luvun alku oli mau-mau-liikkeelle toisaalta voitokkaan vapaustaistelun, toisaalta välillä silmittämäksi yltyneen väkivallan aikaa. Lopulta järjestäytymättömyys ja liikkeen sisäiset ristiriidat käänsivät tilanteen brittiarmeijan eduksi. Yli miljoona kapinallista suljettiin vankiloihin, mutta Britannia tiesi, ettei paluuta vanhaan ollut. Mustat päästettiin pois suljetuilta asuinalueilta ja maille tehtiin uusjako. Vuonna 1963 Kenia itsenäistyi, ja vankilasta vapautettu Jomo Kenyatta valittiin ensimmäiseksi presidentiksi. Kikujuille jäi parhaat kortit