Suomen Urheilukirjaston johtaja Matti Hintikka selaili Yle Uutisten pyynnöstä muutamia urheiluhistorian erikoisuuksia. Hänen mukaansa näissä Lontoon kisoissa uutta on lopulta aika vähän.

Edellisissä Lontoon kisoissa vuonna 1948 ihmetystä aiheuttivat pikajuoksujen lähtötelineet. Sitä ennen matkaan lähdettiin lähtökuopista. Ne kaivettiin jokaiselle juoksijalle yksilöllisiksi, joka vaati vaivaa ja vei aikaa.

Helsingin kisoissa 1952 uitiin ihmeellisesti. Viimeistä kertaa rintauinnin huiput uivat tyylillä, jossa kädet tuotiin eteen yläkautta. Se oli välivaihe kohti seuraavissa Melbournen kisoissa nähtyä perhosuintia. Helsingin uintityylissä käsiä sai vispata ilmojen kautta, mutta potku oli sammakkopotku.

Niskat nurin korkeushypyssä

Helsingissä nähtiin 60 vuotta sitten myös ensimmäinen kuulantyönnön pakittaja. Amerikklainen Parry O´Brien lähti työntämään kuulaa oudosti selkä edellä. Siihen saakka tyylinä oli jonkinlainen sivuttainen kylkiasento.

Mustan Afrikan ensimmäisen olympiavoiton nappasi etiopialainen Abebe Bikila. Hän juoksi Rooman maratonin voittoon 1960. Bikila ei löytänyt sopivia juoksukenkiä, joten matka taittui paljain jaloin.         

Uimalaseja oli ollut jo 70-luvulla, mutta niitä pitivät vain nyhveröt ja sellaiset uimarit, joilla oli silmissä vikaa.

Meksikossa 1968 Dick Fosburry floppasi. Amerikkalainen korkeushyppääjä oli jo sisäkisoissa väläytellyt uutta ihmeellistä tyyliä, mutta miestä pidettiin lähinnä pellenä.

Floppaava olympiavoittaja sai aikaan valtaisan keskustelun, johon osallistuivat myös huolestuneet lääkärit. Kierähdystyylin kannattajat pelkäsivät floppauksen aiheuttavan maailman nuorisolle vakavia niskavammoja.  

Suomen kansallispuku syntyi Montrealissa

Vielä Münchenissä 1972 urheilijat näyttäytyivät perinteissä verryttelypuvuissa. Neljä vuotta myöhemmin maailma kohisi uusista asuista, joita alettiin kutsua tuulipuvuiksi. Se toi huippumuodin huippu-urheiluun.

Tuulipuvusta tuli pian kehityksen kärki. Asu piti tuulen ehkä ulkona, mutta kosteuden sisällä. Seuraavana talvena niitä sai myös Suomesta. Kansallispuku oli syntynyt.

Uimalaseja oli ollut jo 70-luvulla, mutta niitä pitivät vain nyhveröt ja sellaiset uimarit, joilla oli silmissä vikaa. Mark Spitz voitti 1972 seitsemän kultamitalia tukka hulmuten ja viikset naamalla. Monilla miesuimareista saattoi näkyä rintakarvojakin.

Uimalasit ja -lakki löivät läpi vasta boikottikisoissa 1984 Los Angelesissa. Jo vuoden 1980 kisojen aikaan lännen uimarit käyttivät yleisesti laseja, mutta heitä ei niin ikään boikottisyistä Moskovassa nähty.   

Pyöräilyhousuilla osallistuttiin lajiin kuin lajiin

Edelleen maailman nopeimman naisen titteliä hallussaan pitävä Florence Griffith-Joyner ilmestyi vuoden 1988 kisoissa radalle avaruusasussa. Flo-Jo:n kokovartalohaalarin kruunasi huppu.

Housupuolella tapahtui paljon Soulin ja Barcelonan 1992 kisojen välillä. Tyypilliset urheilushortsit eivät enää lepattaneet, vaan tilalle alkoi tulla ihonmyötäisiä pyöräilyhousuja.

Ilman pyöräilystä tuttua istumasäämiskää varustetut housut kävivät myös välihousuista ja niitä alettiin nähdä muun muassa jalkapalloshortsien alla.     

60 vuotta sitten naisvoimistelijat näyttivät tavallisilta kansalaisilta.

Tatuoidut olympiarenkaat pääsivät ensimmäistä kertaa urheilijan iholle vuoden 1988 Soulin kisojen jälkeen, kun uimari ja olympiavoittaja Chris Jacobs antoi pistää kuvion itseensä. Atlantassa 1996 tukkamuoti ja itsensä koristelu olivat huipussaan. Olympiatatuointikin oli ehtinyt jo monen kisakävijän käsivarteen.

Yksi kesäolympialaisten päiväperhoista olivat kelluttavat uimapuvut. Vuoden 2008 kisoihin ne tulivat, mutta kiellettiin pian sen jälkeen. Nyt Lontoon kisoissa uidaan taas tavallisissa puvuissa. Osalla ei ole nykyään enää edes uimalakkia. Viikset eivät kuitenkaan ole palanneet altaaseen.

Kun tavallinen ihminen muuttui oudon näköiseksi

Helsingin kisat 1952 antoivat esimakua, miltä lajiin valikoitunut huippu-urheilija voi näyttää. Neuvostoliitto–USA-koripallo-ottelussa olivat ensimmäistä kertaa vastakkain tavallisen mittaiset miehet ja yli kaksimetriset jättiläiset.

60 vuotta sitten naisvoimistelijat näyttivät tavallisilta kansalaisilta. Tänä päivänä useat maailman huipuista ovat selvästi alle puolitoistametrisiä, leveähartiaisia nuoria neitoja. Mikäli vääristymään ei olisi aikoinaan reagoitu asettamalla voimistelijoille alaikäraja, kilpailisi Lontoossa nyt jopa 12-vuotiaita.

Vielä vuoden 1988 Soulin kisoissa uskottiin yleisesti lihan voimaan.

Vuoden 1984 kisoissa 10-ottelijat olivat valtaisan kokoisia atleetteja. Esimerkiksi saksalainen maailmanennätysmies Jürgen Hingsen oli kaksimetrinen ja satakiloinen hypätessään korkeutta tai juostessaan 1 500 metriä.

Samoissa Los Angelesesin kisoissa nähtiin kummallisuus uima-altaassa. Albatrossiksi kutsuttu Michael Groß oli sen ajan kummajainen. Kaksimetrisen hintelän uimarin ylipitkät kädet sekä valtaisat jalkaterät, edustivat tuolloin vielä ennennäkemätöntä uimarityyppiä.   

Muista poikkeavat vartalot ovat kesäkisoissa olleet monasti lajin suunnannäyttäjiä. Esimerkiksi siroluinen juoksija Carl Lewis poikkesi huomattavasti 80-luvun ylipumpatuista pikajuoksijoista.

Vielä vuoden 1988 Soulin kisoissa uskottiin yleisesti lihan voimaan. Useilla urheilijoilla oli lihasmassaa reilusti yli lajin ja omien tarpeiden. Massaa oli ikään kuin reservissä kaiken varalle. Vasta myöhemmin opittiin, että tekniikka ja elimistön oikea hermotus ovat lihasmassaa tärkeämpiä.

Myöhemmin myös tunnustettiin, mistä ylimääräinen lihasmassa oli peräisin.