Kulttuuri |

Kielletty hedelmä lankeaa pieniin synteihin

Nuorisotarinoihin erikoistunut Dome Karukoski on naamioinut viimeisimmän ohjauksensa uskonasiaksi. Pinnan alta kuoriutuu moneen kertaan kerrottu tarina aikuistuvien tyttöjen vapaudenkaipuusta. Parasta ovat tytöt itse.

Kielletty hedelmä elokuvan kohtaus, jossa kaksi tyttöä istuu sohvalla.
Huonot uskovaiset Raakel (Marjut Maristo) ja Maria (Amanda Pilke) lymyävät baareissa. Kuva: Helsinki-Filmi

Limingan seurakunnan vanhoillislestadiolainen kupla on niin täydellinen vastakohta tämän päivän syntiselle kaupunkikuvalle, että kuvittelisi Dome Karukosken uuden elokuvan kertovan 70-luvusta. Kielletty hedelmä alkaa palmikoilla ja pellavamekoilla, joissa tapaamme elokuvan kaksi täpärästi täysi-ikäistä uskovaistyttöä Pohjois-Pohjanmaalla. Mutta vain pikavuoron bussimatkan päässä ovat Helsingin drinkkibaarit, ketjuliikemuoti ja Kampin kauppakeskus.

Raakel (Marjut Maristo) ja Maria (Amanda Pilke) muuttavat pääkaupunkiin. Limingassa on lapsista huoli, ja ennen pitkää kotikirkon miehet lähtevätkin Helsinkiin eksyneitä lampaita kaitsemaan. Aina kun tytöt sekoilevat kauemmaksi uskostaan, toistuu sama lause kirkonmiesten suusta - onko kaikki hyvin? Joka kerta näin kysyessään he tajuamattaan vain kasaavat lisää syyllisyyttä ja pahaa oloa nuorten niskaan.

Dome Karukosken ( Tyttö sinä olet tähti, Tummien perhosten koti) kolmas ohjaustyö ei oikeasti ole elokuva uskovaisuudesta tai sen moraalikäsityksistä. Raakel ja Maria ovat vuorollaan jumalansa ja vuorollaan halujensa puolella. Vaikka tyttöjen seurakunta tuomitaan tarinassa tuomitsevaksi, tätä lievennetään Helsingin-papilla. Hänen mielestään kosketusta kaipaava nuori ei ole paha tyttö. Siitä Kielletystä hedelmässä on kyse, koskemisesta ja kasvamisesta.

Vanhoillislestadiolaiset kieltäytyvät alkoholista, meikkaamisesta, televisiosta, ehkäisystä ja ennen avioliittoa seksistä ja suutelusta. Maria haluaa kokea tuon kaiken. Kännissä onneloissa ja taksien takapenkeillä sikailevasta Mariasta tulee varsinainen Andy McCoy -opetustarina: "Sun pitää varoo mitä sä haluut, koska sä voit saada sen."

Paheensa tuotannollakin

Helsinki-Filmin ja käsikirjoittaja Aleksi Bardyn tuotanto on kiitettävän ammattimainen, vakavassa elokuvassa sallitaan tällä kertaa revittely hersyvällä, hyvällä dialogilla. Kiusaannuttavat puolet ovat puoleksi mietityissä ääniraidassa ja autenttisuudessa. Mikä on tämä pohjoinen pakkomielle laahaaviin viulumolleihin? Miksi tässä puhutaan Oulun murresanoja stadilaisella poljennolla?

Ilahduttavaa Karukoskessa on luotto lähes nimettömiin näyttelijöihin. Se voi johtua siitä, että hänen aiemmatkin elokuvansa ovat kertoneet nuorista. Ihanista Marjut Maristosta ja Amanda Pilkkeestä olemme tuskin kuulleet mitään, ainakaan pitkään aikaan: Pilke lumosi 13-vuotiaana draamakomediassa Helmiä ja sikoja (2003). Kielletyssä hedelmässä Pilke suorastaan kirmaa kaikkea kiellettyä kokeilevana teininä, jota Maristo suitsii hallitusti. Sivurooleissa on tutumpaa Olavi Uusivirtaa ja Tommi Korpelaa.

Elokuvan lestadiolaisuusaihe on lopulta vain vähän käytetty oikotie. Kielletty hedelmä on taas yksi Suomi-kuvaus seksikipuilusta ja aikuistuvista lapsuudenystävistä. Se ei ole onneksi pitkä musta tunneli Karukosken edellisen työn Tummien perhosten kodin tapaan. Sen sijaan Kielletty hedelmä kokoaa onnen ja helpotuksen hetkiä, jotka joka kerta päättyvät rumasti. Edes yksi poikkeus tylyistä ratkaisuista olisi kääntänyt Aleksi Bardyn käsikirjoituksen murjovasta kestäväksi. Etenkin lopun pikku kaarteilla haettu yllätyksellisyys aiheuttaa sen, ettei katsomossa ehditä mukaan iloon eikä suruun. Tosin lapsuuden Liminka tiristää tunnelmallaan kyyneleen.

Kohina edelsi ensi-iltaa

Kielletyn hedelmän näkemys uskovaisen nuoren asemasta lienee hämmentävän lähellä totuutta. Eittämättä sitä voi syyttää samalla julkeista stereotypioista, jollaisiksi jäävät uskovaisten vanhempien (Tuija Töyräs ja Jouko Puolanto) ja papin (Jani Volanen) muutaman rivin mittaiset roolit. Elokuvan totuutta kannattaa suhteuttaa sopivasti ensi-illan alla uutisoituun Ihmisoikeusliiton ja vanhoillislestadiolaisen liikkeen väliseen polemiikkiin. Liitto selvittää, onko yhteisön "ehkäisykielto" ristiriidassa perusoikeuksien kanssa.

Elokuvan nimen sanaleikki on kätketty siideripulloon. Humala erottuukin muista synneistä siinä, että siitä Maria ei ota tunnolleen minkäänlaisia tuskia. Dome Karukoski on halunnut nimenomaan kuvata tunnetta, jonka kokee tehdessään jotain kiellettyä ensimmäistä kertaa. Vielä paremmin Pilkkeestä välittyy, miltä tuntuu tehdä sitä aina uudestaan.

Kielletty hedelmä pääsi kisaamaan tammikuun lopussa Göteborgin elokuvafestivaalien pääpalkinnosta. Voitto lipui toiselle Aleksi Bardyn tuotannolle Muukalaiselle. Tämä voi kertoa jotain Karukosken uutukaisesta. Sujuvan draaman ansiot tunnustaa mielellään, mutta se ei myllerrä katsojan mieltä.

Kommentoi aihetta (13 kommenttia)

Kirjoita kommentti

Käytäthän nimimerkkiä. Emme julkaise nimellä kirjoitettuja viestejä.

Pysythän aiheessa. Vain aiheeseen liittyvät viestit julkaistaan.

Vastaa alla olevaan kysymykseen. Kysymyksen on tarkoitus varmistaa, että lähetetty kommentti ei ole tietokoneella automaattisesti luotu häiriöviesti.

Viestisi luetaan toimituksessa ennen sen julkaisemista. Haluamme tarjota sinulle mahdollisuuden hyvin perusteltuun, laadukkaaseen ja moniääniseen keskusteluun. Tarkemmat pelisäännöt voit lukea tästä linkistä.

  • Marja

    Ilmoita asiattomasta kommentista

    Olen kasvanut Keski-Pohjanmaalla vanhoillislestadiolaisessa kodissa. Kyllä nyt, kun olen muodostanut omat mielipteeni uskosta, olen paljon vapautuneempi. Kasvatus oli jopa "hirveää". Helvetillä ja tulijärvellä pelottelua ym. Emme saaneet kuunnella mitään "maailmallista" musiikkia, emme käydä koulukavereiden luona, jotka eivät olleet uskovaisia. Jouduin olemaan kuin eristetty koulussa, koska luokillani ei ollut lestadiolaisia. Sunnuntaina seuroihin, ilman muuta ellei ollut kipeä. Ei mitään "kaunistuskeinoja": kiharoita, kynsilakkaa jne. Kotiini tulivat vain Päivämies -lehti sekä Siionin Lähetyslehti. Tietty Keskipohjanmaa tuli, jotta saimme tietää, mitä maailmalla tapahtuu.

    Nyt, jo ikääntyneenä, voisin kirjoittaa vaikka kirjan, millaista helvetillistä elämää oli elää ahdasmielisessä kodissa. Jos emme jostain syystä lähteneet seuroihin, äitimme itki, kuinka huono kasvattaja on ollut koska lapset eivät olekaan enää uskomassa. Sitten 1980-luvulla ne hoitokokoukset! Varmaan kukaan, joka ei ole niissä ollut, ei tiedä mitä ne olivat. Kokoonnuimme paikalliselle rauhanyhdistykselle, jossa perhekunnittain piti tehdä pakkoparannusta asiasta, josta tänä päivänäkään en tiedä. Myös rauhanyhdistyksellä saarnaavat papit sekä maallikkosaarnaajat käytiin jokainen läpi puhuttelemalla, onko usko oikea eikä kuiva, Kososlainen henki. Oulusta oli tullut SRK:lta oli tullut miehiä, jotka johtivat kokouksia. Ne pidettiin suljetuin ovin ja vartijat olivat ovilla, että hoitokokouksissa ei ollut nk. maailman ihmisiä.

    Tästä riittäisi kirjoittamista sivukaupalla, tässä vain joitain mainitakseni. En ole katkera enää, mutta säälin esim. lestadiolaisia äitejä, jotka ovat kuin kodin yleiskoneita! Suunnaton määrä (ei tietty kaikilla) lapsia hoidettavana perheen muiden töiden lisäksi. Yhdistykseen kuuluvat kyllä muodostavat ikään kuin jonkin oman leirin, vaikka he sen kieltävät. Mutta jokainen päättäköön, mihinkä kuuluu ja jokaisen mielipidettä toki pitää kunnioittaa.

  • Pete

    Ilmoita asiattomasta kommentista

    [...] Mielestäni uskonasioista elokuvassa käsiteltiin hyvin realistisesti ja uskottavasti. Elokuva sinällään ei kuitenkaan ole tarkoitettu tarkaksi kuvaukseksi vanhoillislestadiolaisuudesta, vaan sen teema on monesti nähty nuorten (tässä elokuvassa erityisesti kahden tytön) kasvutarina ja mielestäni tässä se onnistuu paremmin kuin uskalsin odottaa.

    En uskaltanut odottaa siksi, että oletukseni oli että tehokeinona uskonnollisuus vedettäisiin täysin överiksi verrattuna Helsingin houkutuksiin. Monessa kohtaa tätä vastakkainasettelua käytettiin elokuvassa kuitenkin tarkasti ja lämmöllä. Samaan aikaan kun uskovainen yhteisö kuvattiin mielestäni jopa humoristisena sen yhteisöllinen lämpö oli aistittavissa elokuvan ensimmäisistä kohtauksista alkaen. Tässä joko käsikirjoitus tai Domen erinomainen ohjaus välitti draaman keinoin jopa liikutuksen voimin katsojaa. […]

    Marjut Maristo ja Amanda Pilke olivat aivan mahtavan aidon oloisia "lessulikkoja" meikittömän ja mutkattoman oloisina, sellaisina kuin minä muistan kauneimmat lestadiolaistyttäret. Pääosien esittäjien heittäytyminen rooleihin toi itselleni ainakin mieleen muistutuksen vahvasta siteestä sekä yhteisöön että toiseen uskovaiseen " pahassa maailmassa". Elokuva sopii kaikenikäisille vaikka uskonkin lähes kaikkien sitä katsomaan tulleiden nuorten odottaneen elokuvalta jotain muuta kuin itse odotin ja sain.

  • Se yksi lampaista

    Ilmoita asiattomasta kommentista

    On ikävää ja väärin, jos joku on tuntenut tulleensa hylätyksi kiellettyään uskonsa. Siihen ei kuitenkaan uskovaisia opeteta. Ehkä hylätyksi tulemisen tunteeseesi voi johtua myös siitä, että tiedät etteivät perheenjäsenesi halua itse tehdä sellaisia asioita, joita sinä teet ja siksi voi tuntua, etteivät he sinusta enää välitä tai hyväksy sinua?

    Mutta, uskovaisilla ei ole mitään tiettyjä sääntöjä, joita tulisi noudattaa. Emme vain HALUA tehdä sellaisia asioita, jotka vievät meitä kauemmaksi Jumalasta ja jotka ovat Jumalan sanan vastaisia, eli syntiä. Eikä ole lainkaan totta, että me uskovaiset olisimme parempia ihmisiä kuin muut. Kaikki ihmiset ovat Jumalan luomina yhtä arvokkaita.

    Ero on vain se, että uskovaiset saavat uskoa syntinsä anteeksi ja tulee hyvä omatunto. Eikä niin suurta syntiä ole jota ei voisi saada anteeksi. Anteeksianto on tarpeellista, sillä kukaan ei välty tekemästä syntiä, koska jo paha ajatus on synti ja kukapa ei esimerkiksi suuttuessaan ajattelisi tai sanoisi jotain ilkeää. Armo kuitenkin herättää halun toimia oikein ja säilyttää se hyvä omatunto. Kuitenkin myös uskovaiset ovat erehtyväisiä ja inhimillisä ihmisiä, siksi me sitä anteeksiantoa tarvitsemmekin.

  • Yksi lampaista

    Ilmoita asiattomasta kommentista

    Meitä ei opeteta hylkäämään uskonsa kieltäneitä perheenjäseniä tai ystäviä, päinvastoin haluamme aivan erityisesti heistä välittää ja toivomme, että he vielä saisivat parannuksen. Eivätkä he ole mitään mustia lampaita, eikä heitä missään tapauksessa aleta sulkea perheen tai uskovaisten ulkopuolelle. Mitä sellainen edes ketään hyödyttäisi? Ketään ei kuitenkaan voi pakottaa uskomaan, se on omasta halusta ja Jumalan armosta kiinni, usko on lahja Jumalalta.

  • leffanarkomaani

    Ilmoita asiattomasta kommentista

    Ei ole kyllä katsomisen arvoista tavaraa, pahoitetaan vaan uskomassa olevia nuoria tällä kun annetaan ihan erilainen kuva mitä oikeasti noissa piireissä tapahtuu..Ärsyttävä suorastaan oli..Käsikirjoittaja voisi vähän enemmän perehtyä faktaan ennen ku vääntää tällästä

  • LIMINKALAISELLE

    Ilmoita asiattomasta kommentista

    Liminkalaiselle: Sinä olet taas näitä väärin ymmärtäneitä, joka levität lestadiolaisista väärää kuvaa, sillä esim. mainitsemasi tupakan poltto ei mene todellakaan tuolla tavalla.

    En ole kuullut kenenkään sanovan että tupakan poltto olisi syntiä vaikka olen ollut lestadiolainen 26 vuotta. Ja millä perustelet että me luulisimme olevamme parempia kuin muut.

  • Vaiettu aihe

    Ilmoita asiattomasta kommentista

    Kävin eilen katsomassa elokuvan ja olen helpottunut, että elokuva on tuotettu kipeästä aiheesta, josta on vaikea puhua. Itse olen kasvanut lestadiolaisessa kodissa. Kantanut mukanani vuosien ajan syyllisyyttä siitä, että en ole elänyt niin kuin vanhemmat opettivat. Kun lähdin lestadiolaisesta yhteisöstä, vanhemmat + 11 sisarustani lopettivat lähes täysin yhteydenpidon. Eräs ennen läheinen siskoni sanoi, ettei minuun voi enää luottaa. Elokuvassa olis osuvaa se ristiriita, mitä uskosta luopuja joutuu käymään. Se on todellakin raastavaa, eikä se prosessi suju kenenltäkään ilman kipuja. Itse olen käynyt terapiassa tämän hylkäämisen kokemuksen vuoksi.

    Matkalla kotiin elokuvista, tunsin olevani onnellinen ja oikeassa paikassa. Elämä tuntui jälleen hymyilevän. Olen saanut uskon tilalle paljon ymmärtämystä, armoa sekä hyväksyntää. Enään minun ei tarvise elää muiden ohjeiden ja sääntöjen mukaan, vaan minut hyväksytään tällaisena kuin olen. Se merkitsee minulle rakkautta ja armoa sanan oikeassa merkityksessä. Kiitos elokuvan tuottajille, olette löytäneet kauan vaietun aiheen.

  • Liminkalainen

    Ilmoita asiattomasta kommentista

    Elokuva voi järkyttää monia, saada ajattelemaan, ettei noin jäykkää uskonnollisuutta enää ole. Itse olen koko elämäni seurannut lestadiolaisten elämää vierestä, tiedän miten vanhoillisia jotkin suvut voivat olla. Tai kaksinaamaisia! Suuri osa lestadiolaisista kokeilee näitä kaikkia "kiellettyjä" juttuja ja anoo sitten toisiltaan syntejä anteeksi. Esimerkiksi tupakanpolton suhteen ollaan todella kaksinaamaisia; sitä poltetaan, annetaan synnit anteeksi ja taas poltetaan. Eli ei haluta luopua omista uskonnollisista ympyröistä, vaan eletään sillä asenteella, että "kyllä minä taivaaseen pääsen, vaikka mitä teen, saanhan synnit anteeksi". Pahinta minusta kuitenkin on asenne, mikä on osalla lestadiolaisia, etenkin vanhemmilla ikäpolvilla; he ovat ilman muuta parempia ihmisiä kuin "syntiset".

  • Etelän ihminen

    Ilmoita asiattomasta kommentista

    Onko tarkoitushaluista suomia ja syyttää lestadiolaisuutta? Uskon, että heidän keskuudessaan on paljon terveempää nuorisoa kuin keskimäärin Suomessa.

  • toinen lammas

    Ilmoita asiattomasta kommentista

    Mulla on vähän surullinen olo siitä, että tällainen leffa on pitänyt tehdä. Saahan sitä tehdä leffan mistä haluaa, mutta ohjaajalla ei varmaan ole tullut mieleen, kuinka paljon lestadiolaiset teinit saavat kärsiä tästä hyvästä. On ihan varma, että koulukaverit aukovat päätään minkä ehtivät. Olen itse vanhoillislestadiolainen 20-vuotias ja kestänyt aikanaan koulukiusaamista uskon takia koko peruskoulun ajan. Vai onko niin, että kiusaamisesta ei voi syyttää tässä tapauksessa kiusaajia, vaan vanhempiani, jotka kasvattivat minut uskovaiseksi? Ja ihan muuten vain tuntuu tuskalliselta tämä yleinen hyökkäys meitä kohtaan. Kuvitelkaa omalle kohdallenne: Suomessa, jota rakastatte ja jonka puolesta olette valmiita vaikka kuolemaan, kansa johon kuvittelette kuuluvanne, päättääkin, että ette ole tarpeeksi samanlaisia ettekä elä tämän yhteiskunnan sääntöjen mukaan.

  • minä itse

    Ilmoita asiattomasta kommentista

    "Kielletty hedelmä alkaa palmikoilla ja pellavamekoilla ... ... pikavuoron bussimatkan päässä ovat Helsingin drinkkibaarit, ketjuliikemuoti ja Kampin kauppakeskus"

    "ennen pitkää kotikirkon miehet lähtevätkin Helsinkiin eksyneitä lampaita kaitsemaan..."

    Olen vanhoillislestadiolainen, tästä kuvauksesta en tunnista uskoani. Ainut samankaltaisuus on etten käy "Helsingin drinkkibaareissa"

    Hyvät ihmiset, toivon suuresti, ettette määrittelisi vanhoillislestadiolaisuutta tämän elokuvan perusteella. Uskonnostamme on otettu aineksia tähän elokuvaan, mutta se ei vastaa uskontomme normaaleja käytäntöjä. (okei, en ole elokuvaa nähnyt, mutta tämän kirjoituksen perusteella ;) )

    Pidättäydymme hyvin monesta muille ihmisille normaaleista asioista. Totta. Pellavamekot ja palmikot ovat tosin liioittelua, ketjuliikemuoti on ennemminkin arkipäivää :)

    Ja vaikka kieltäydymmekin niin monesta asiasta, voitte luonnollisesti arvata ettei se aina onnistu, vahinkoja tapahtuu. Se ei tarkoita kaksinaamaisuutta.

    Jos joku kieltää uskonsa, häntä ei missään tapauksessa pitäisi hylätä. Ihminen joka hylkää uskonsa kieltäneen, tekee hän myöskin väärin.

    Toivon suuresti, ettette syyttelisi ja hyökkäisi. Meillä on omat tapamme, niin on myös muissa uskonnoissa: jotkut pitävät huntua, toiset aina hametta.

  • Franz

    Ilmoita asiattomasta kommentista

    "Marjut Maristosta ja Amanda Pilkkeestä olemme tuskin kuulleet mitään, ainakaan pitkään aikaan"

    Marjuthan oli sivuroolissa Karukosken Tummien Perhosten Kodissa(2008), lisäksi Maristo näytteli sivurooleissa Kotwican Mustassa Jäässä(2007) sekä Koti-Ikävässä(2005).

  • mat

    Ilmoita asiattomasta kommentista

    Olihan Pilke tässä Pölösen sarjassakin, Karjalan kunnailla.

Tuoreimmat aiheesta: Kulttuuri

Pääuutiset

Tuoreimmat

Muualla Yle.fi:ssä