On ajateltavissa, että historian kuluessa lainsäädännössä etsitään dialektisesti tasapainoa presidenttivaltaisen ja parlamentaarisen järjestelmän välillä. Yleisesti ottaen lähtökohtani on ollut, että parlamentarisminkin oloissa presidentillä tulisi olla aidosti valtaa, mutta sitä tulisi osata käyttää säästeliäästi. Hyvin toimivassa systeemissä presidentti on potentiaalinen eikä aktuaalinen voimavara.

Juuri nyt on presidentin valta kuitenkin kaventunut siinä määrin, että herää kysymys, onko se enää sopusoinnussa itse vaalitapaan nähden, kun presidentti valitaan suoralla kansanäänestyksellä ja suurella vaivannäöllä mahdollisesti kaksienkin vaalien tuloksena. Voi olla, että ajan mittaan tämä ristiriita käy aina vain ilmeisemmäksi.

Olin presidenttikauteni alussa merkittävä aloitteentekijä silloisia presidentin valtaoikeuksia karsittaessa. Nyt omatuntoani on alkanut kolkuttaa.

Ensinnäkin kannan huolta siitä, ovatko tasavallan presidentin valtuudet riittävät, kun hän käy keskusteluja muitten maitten ulkopoliittisen johdon kanssa.

Toiseksi minua on alkanut huolestuttaa tasavallan presidentin rooli hallitusta muodostettaessa. Oman toimikauteni aikana pidin yhtenä presidentin tärkeimpänä tehtävänä huolehtia siitä, että maalla on parlamentaarinen enemmistöhallitus. Nyt tunsin piston sydämessäni, kun vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen saatoin todeta, että presidentti oli pelkkä sivustakatsoja tilanteessa, jossa hallitusneuvottelut pitkittyivät ja mutkistuivat. Näköpiirissä voi olla verraten hankalia hallituspoliittisia asetelmia.

Edelliseen liittyen minua askarruttaa erityisesti keneltä ulkoasiainministeriö saa toimivaltuutensa sekä myös ulkoministerin nimitys. Pidän parlamentarismin ”hyvien tapojen” mukaisena, että presidentti on kiinnostunut varsinkin ulkoministerin henkilöstä. Tässä ei ole kyse lakipykälistä, mutta se on ulkopolitiikan johtamiseen liittyvän vallan tasapainon kannalta tärkeä asia, onhan ulkoministeriön hallinnollinen valmistelukoneisto huomattavan laaja presidentin kanslian virkakuntaan nähden.