- Mitkä ovat makeimpia omenoita? Innokkaan utelias ääni havahduttaa.

Pyristelen irti tulevan viikon ruokalistan pohdinnasta ja nostan katseeni taskun pohjalla rypistyneestä, kiireen aiheuttamia kirjoitusvirheitä reippaasti sisältävästä ostoslistasta. Tungen itkevälle taaperolle tutin suuhun kuullakseni kysyjää paremmin.

- Että mitä? Kysyn hämmentyneenä, tujaus ärsyyntyneisyyttä äänessäni.

- Niin että onko tietoo, mitkä on parhaimpia ja makeimpia omenoita, tiedustelee mies sinnikkäästi.

Voi reppanaa, ajattelen. Isoisäni ikäinen, jo reippaasti harmaantunut mieshenkilö taitaa luulla minua myyjäksi.

Aloitan epämääräisen sopertamisen, että anteeksi nyt vaan, mutta en kyllä ole täällä hedelmäosastolla tai ylipäätään koko kaupassa töissä, enkä tiedä näistä lajikkeista sen kummemmin. Ukkeli keskeyttää epävarman ja hieman hermostuneen sepustukseni jatkaen tiedusteluaan.

- Nuo punaiset ovat ainakin hyviä, sanon lähes kysyvällä äänellä. Hävettää ihan. Miksi tuota miestä kiinnostaisi hedelmämieltymykseni? Päästyäni suosittelussani kohtaan, jossa kerron suosikkilajikkeeni olevan myös kilpailijoitaan edullisemman hintainen, nappaa mies reippaalla liikkeellä hedelmäpussin telineestä ja alkaa latoa punaposkisia omenoita itselleen.

- No hyvä juttu, hän huikkaa viestien samalla äänensävyllään, ettei tarvitse minua tai suosituksiani enempää.

Saman päivän iltana eräs vanhempi naishenkilö tiedustelee lyhintä reittiä tavaratalon hyllyjen välistä Hämeenkadulle. Tottuneesti ohjeistan rouvan ovelle, lähes kaverillisin elkein. Kotimatkalla naureskelen itsekseni ylpeänä olevani oikea ikäihmisten elävä ohjetaulu.

Tuntemattomien keskustelunavaukset saattavat joskus yllättää, mutta ovat ilahduttavan spontaaneja juttutuokioita kesken arkisen hetken. Olen kuunnellut Hatanpään Arboretumin puistonpenkillä vanhan miehen ajatuksia siitä, millainen televisio kannattaisi hankkia. Samaisella penkillä myötäelin eräänä talvena vanhemman naishenkilön surua siitä, ettei vastaleikatun jalan kanssa voi lähteä sivakoimaan Pyhäjärven jäällä komeileville laduille.

Eräänä talvipäivänä satunnainen vanha rouva liikuttui kyyneliin kurkistettuaan lastenvaunuihini. Pieni uinuva nyytti taisi herättää hänessä muistoja vuosien takaa.

Pienetkin ohikulkijoiden kanssa käydyt rupatteluhetket jäävät mieleen. Yhäkin pohdin sitä, millaisen television puistonpenkkikaverini mahtoi taannoin ostaa, tai sitä, pääsikö jalkaleikkauksen läpikäynyt nainen jo seuraavana talvena hiihtolenkille.

Toivottavasti omenasuosituksia kysellyt ikämies sentään piti kehumistani hedelmistä.