Haluan perustaa tukiryhmän.

Mielestäni kalja, siis ihan peruskalja on hyvää. Ne rasvaiset siivet sen oluen kanssa vievät nautinnon aivan uusiin sfääreihin.

On myös aivan valtavan hienoa retkottaa sohvalla ei niin ehjissä housuissa ja katsella kunnon räiskintäelokuvaa. Pääni myös kääntyy aina kun kuulen moottoripyörän äänen (tai jos ohi menee esim. vuoden 69 mallia oleva Corvette).

Olen aina ollut hyvä kaveri sisäisen äijäni kanssa. Sitä ei harmita yhtään, vaikka pyörän ketjuja rassatessa kädet öljyyntyvät ja se viihtyy tosi hyvin rautakaupassa, jonne sitä pitää viedäkin tasaisin väliajoin.

Tästä äijästä ei kuitenkaan puhuta. Naistenlehtien remonttijutuissa (jos sellaisia edes tehdään sinne ihkujen tyynynpäällisten sekaan) porakone on vaaleanpunainen ja apuna on aina remonttireiska.

Ei muuten kiinnosta pinkki pora, sillä ne naisille tehdyt työkalut menevät rikki hetkessä. Sitä paitsi se väri lisää hintaa samassa suhteessa kuin huonontaa työkalujen laatua. Ei sellaisia enää lahjaksi kiitos.

Naisten kesken hyve on olla auton tai sen kiviseinän poraamisen kanssa melko tietämätön. Kaljan sijaan on parempi juoda siideriä ja kaljaahan ei juoda, vaan olutta.

En ole yksin, sillä on meitä miehisen puolen löytäneitä naisia paljon. Emme vaan tunnista toisiamme. Läheisten naispuolisten ystävien kanssa voi rauhassa äijäillä, mutta julkinen äijäily vaatii kanttia.

Usein kutsuu seminaarissa miesten pöytä, jos liiaksi lipeää salaattisiskojen linjoilta.

Miehet taas hämmentyvät hetkeksi, jos naista naurattaakin röyhtäisy ja hän tietää jostain auto-ohjelmasta. Järkytys moninkertaistuu, jos sattuu olemaan hame päällä ja ehkä jopa huulipunaa.

Aivot eivät kestä ristiriitaisten viestien määrää.

Siskot, yhdistykäämme! Saamme mekin olla äijämäisen herkkiä.

Ja muut, muistakaa, että joskus on tosi kivaa ihan vaan olla puhumatta tunteista ja sihauttaa se kalja auki.