Ennen vaaleja odotin studiokeskusteluun Haaviston ja Niinistön kampanjoiden paikallisia vetäjiä. Haastatteluun ei saapunutkaan hintelä vihreä hippi, vaan salskea sotilas, entinen rauhanturvaaja. Ei myöskään tullut kivääriyhdistyksen puolesta lippaan vetävää kokoomuslaista, vaan keskusteleva keski-ikäinen mies.

Presidentinvaalien aikana ja myös tuloksen selvittyä tuotiin moneen otteeseen esiin näkökulma, jonka mukaan Vihreiden Pekka Haavisto on ennen kaikkea nuorten ehdokas. Varmasti Haavistoa äänestivät nuoret, niin kuin Niinistöäkin. Samalla tavalla Haavistoa ja Niinistöä äänestivät myös vanhatkin ihmiset.

Ajateltiinko Haaviston kohdalla, että tämä on nyt sellaista ohimenevää teinien hössötystä siellä Facebookissa? Että tämä 54 vuotta täyttävä harmaantunut herra on ennen kaikkea nuorisoidoli?

Vaalijuhlien pitäminen Tavastia-klubilla ei tee kenestäkään teiniä. Maailma on onneksi muuttunut sen verran moniarvoisemmaksi, että kuusikymppisetkin voivat kuunnella rokkia ja parikymppiset voivat olla iskelmän ystäviä. Sisäinen täti tai setä voi asua teininkin päässä. Toisaalta täti tai setä saattaa heiluttaa sisällään hurjaa edistyksen lippua.

Eräs suomalainen kirjailija kirjoitti 85-vuotiaasta isästään, sotaveteraanista ja Karjalan evakosta, joka äänesti molemmilla kierroksilla Haavistoa. 25-vuotias nuori äiti puolestaan kuuntelee sujuvasti Kurrea, harrastaa raveja ja liputtaa Niinistön joukoissa.

Maailmankatsomuksen tai ajatusmaailman eroavaisuuksia ei selitetä pelkästään iällä. Nuoret eivät ole vain radikaaleja niin kuin eivät vanhatkaan ole vain konservatiiveja. Mustan ja valkoisen välissä on paljon muitakin värejä kuin harmaata.